— Tuolla tulee hänen vaimonsa, sanoi eräs kankuri, viitaten Mariaan päin. — Kuinka iloiselta hän näyttää! Nahkakauppa mahtanee yhä vielä olla tuottavaa. Kuulkaas, pormestarinna, kuulkaas! Tervehtäkää miestänne ja sanokaa hänelle, että hänen henkensä kyllä on kallis, mutta ettei meidänkään ole aivan arvoton.
— Sanokaa hänelle myöskin, huusi aivan Marian edessä muudan karjakauppias, jota huonot ajat eivät näyttäneet kovinkaan laihduttaneen, — sanokaa hänelle, että härkiä on lupa teurastaa kuinka paljon tahansa, mutta Leidenin porvareita…
Karjakauppiaan puhe jäi kesken, sillä herra Aquanus oli nähnyt akkunastaan, kuinka pormestarin rouvaa kohdeltiin, ja tuli nyt kadulle sekä meni keskelle nurisevaa ihmisjoukkoa.
— Hävetkää! huusi hän. — Kadulla hätyytellään kunniallista naista! Sellainenko on tapa Leidenissä? Kätenne, Maria rouva, ja jos kuulen vielä ainoankaan solvaavan sanan, niin toimitan tänne kaupunginvahdit. Kyllä minä teidät tunnen! Tuolla sinisen kiven luona on vielä jäljellä hirsipuu, jonka herra van Bronkhorst pystytytti teikäläisten varalta. Ketä haluttaa uudistaa se?
Nuo ihmiset, joille nämä sanat lausuttiin, eivät olleet ylen urhoollista väkeä, eikä kuulunut enää sanaakaan, kun Aquanus vei pormestarin rouvan majataloon. Talon emäntä ja tyttäret pyysivät Marian omalle puolellensa, joka oli erillään ravintolahuoneista, ja pyysivät häntä odottamaan siellä kunnes ihmisjoukko olisi hajaantunut. Mutta Maria tahtoi mennä kotiin, ja kun hän sanoi että hänen täytyisi lähteä, tarjoutui Aquanus saattamaan häntä.
Ulkoeteisessä seisoi Yrjö von Dornburg. Hän peräytyi tervehtien kunnioittavasti, mutta isäntä huusi hänet luoksensa ja sanoi:
— Tänään tulee meillä kiire, sillä varmaankin moni ottaa ryypyn tuon ilosanoman kunniaksi. Elkää panko pahaksenne, hyvä rouva, mutta junkkari saattaa teidät kotiin yhtä varmasti kuin minäkin… ja te, herra von Dornburg…
— Olen käskettävänä, vastasi Yrjö lähtien Marian seurassa ulos kadulle.
Vähän aikaa he kulkivat vaieten edelleen, ja heistä oli kuin olisivat kuulleet toinen toisensa sydämen sykkivän. Vihdoin hengähti junkkari syvään ja sanoi ·.
— Kolme pitkän pitkää kuukautta on kulunut siitä kuin tulin tänne.
Olenhan taistellut uljaasti, Maria?