— Olette, Yrjö.
— Mutta ette voi aavistaa, kuinka raskasta on ollut hillitä kurjaa sydäntäni, olla puhumatta ja näkemättä. Kerran, Maria, kerran täytyy minun saada sanoa…
—· Ei koskaan, ei koskaan, keskeytti häntä Maria kiihkeän rukoilevalla äänellä. — Tiedän että olette taistellut vilpittömästi; elkää nyt rikollisesti hukatko voittoa.
— Oi, kuulkaa minua, Maria, tämä yksi ainoa kerta vain!
— Mitä iloa teillä siitä on, jos tulisilla sanoilla häiritsette mieleni rauhaa? Yhdellä vain on oikeus puhua minulle rakkaudesta, ja mihin teillä ei ole oikeutta, sitä ette saa tehdä.
— Enkö? kysyi junkkari lempeän nuhtelevalla äänellä ja jatkoi sitten koleasti ja katkerasti: — Te olette oikeassa, aivan oikeassa. Minulla ei ole edes oikeutta puhua! Tyrehtyköön siis eloni juoksu työlääksi kuin lyijyvirran, jonka rannalla kaikki on elotonta, tuoksutonta, hohteetonta. Sumu on kätkenyt minulta auringon, mieleni hilpeys on poissa, kaikki, mikä minua muinoin viehätti, on käynyt tenhottomaksi, sulottomaksi. Tuntisitteko minua entiseksi iloiseksi toveriksenne?
— Pyrkikää jälleen saavuttamaan muinoinen ilomielenne, tehkää se minun tähteni.
— Se on poissa, poissa, sanoi Yrjö synkästi. — Te näitte minut Delftissä, mutta te ette kumminkaan oikein tuntenut minua. Kuten kuvastimet, joissa kaikki käy todellisuutta viehkeämmäksi, olivat silloin silmäni, ja ne saivat siitä palkinnon: minne vain katsahdin, kohtasi minua ystävälliset silmäykset. Minä rakastin koko maailmaa, ja sydämeni sykki niin reippaasti ja hilpeästi! Usein täytti mieleni niin hillitön elämänilo, että minusta tuntui kuin olisin ollut räjähtämäisilläni tuhansiksi sirpaleiksi, kuin pyssynputki, jonka liian vahva latinki halkaisee, — mutta en lentääkseni hajalle, vaan suoraan taivaaseen. Tuo tunne tuotti autuaallisuutta ja se tuotti tuskaa. Se valtasi minut usein Delftissä, kun te olitte minulle ystävällinen. Mutta nyt, nyt! Lentimet on minulla, voisin kohota korkeuteen, mutta minun täytyy madella maassa kuin etana, — teidän tahdostanne.
— En sitä tahdo, sanoi Maria. — Olettehan minulle rakas, sen saan sanoa, ja sydäntäni kirvelee nähdessäni teidät tuollaisena. Mutta jos te pidätte minusta, ja tiedänhän että sen teette, niin lakatkaa kiduttamasta minua noin säälimättömästi. Te olette minulle rakas — sen sanoin, ja se teidän tulee tietää että suhteemme tulisi selville —, rakas kuin kuluneet suloiset nuoruudenpäiväni, kuten viehättävät unelmat, kuten ihana laulu, jonka kuuleminen ja muisteleminen virkistää mieltä, — mutta muulla tavoin en rakasta teitä enkä saa teitä rakastaa. Ja minä tahdon että pysyisitte minulle yhtä rakkaana, mutta se on mahdollista ainoastaan sillä ehdolla, ettette riko valaa, jonka vannoitte.
— Vannoinko? kysyi Yrjö. — Vannoin?