— Niin, te vannoitte, vastasi Maria, alkaen käydä hitaammin. — Nojatessanne Pietarin poveen, syntymäpäivän aamuna, kun olimme laulaneet. Muistelkaapa vain! Vaieten vannoitte te silloin tuon valan; tiedän sen, tiedän sen yhtä varmaan kuin sen, että itse vannoin puolisolleni uskollisuutta vihkialttarilla. Sanokaa, olenko erehtynyt?
Yrjö pudisti kieltävästi päätänsä ja jatkoi yhä tulisemmin:
— Te näette salaisimmatkin ajatukseni. Sydämemme tuntevat toinen toisensa kuin uskolliset ystävykset, kuin maa tuntee kuunsa ja kuu maan. Mitäpä on toisesta ilman toista? Miksikä ne erotetaan toisistansa? Oletteko joskus vaeltanut metsätietä? Sitä pitkin kulkee kahden pyörän jäljet vierekkäin, mutta koskaan yhtymättä. Ratasakseli pitää ne erillään, — kuten meidät meidän valamme.
— Sanokaa pikemmin: kuten meidät kunniantuntomme.
— Kuten meidät kunniantuntomme. Mutta väliin tulee pensaikossa vastaan paikka, jossa tie päättyy hakkion tai sysihaudan luona, ja siinä jäljet käyvät ristiin, — ja tällä hetkellä tunnen että elontieni on päättynyt. En voi jatkaa matkaani, muuten hevoset syöksyvät pensaikkoon ja kannot ja kivet rikkovat ajopelit.
— Ja kunnia on mennyttä. Elkää puhuko enää sanaakaan. Kulkekaamme nopeammin. Katsokaa, akkunat ovat valaistut. Kukin tahtoo osottaa riemuitsevansa tuosta ilosanomasta. Ei meidänkään talomme saa olla pimeä.
— Elkää kiiruhtako niin kovin. Barbara kyllä pitää siitä huolta, ja kohta meidän täytyy erota. Sanoittehan että olen teille rakas.
— Elkää kiduttako minua! huudahti Maria liikuttavan rukoilevasti.
— En tahdo kiusata teitä, Maria, mutta kuulkaa minua. Tuo vala, jonka vannoin, oli vakava, kammottavan vakava, ja olen koettanut kuolemalla vapautua siitä. Olettehan kuullut, kuinka Boschhuizenin rynnäkössä heinäkuussa kuin mieletön syöksyin keskelle espanjalaisjoukkoa. Teidän nauhanne, tuo sininen, taivaanvärinen nauha, jonka sain Delftissä, liehui olallani, syöksyessäni kalpojen ja keihästen joukkoon. Mutta viimeinen hetkeni ei vielä ollut tuleva, enkä edes haavoittunut tuossa mellakassa. Oi, Maria, tuo vala on tuottanut minulle sanomatonta kärsimystä. Vapauttakaa minut siitä, sallikaa minun yksi kerta, yksi ainoa kerta sanoa teille, Maria…
— Vaiti, Yrjö, vaiti! rukoili Maria. — Minä en tahdo, en voi sitä kuulla… en tänään, en huomenna, en koskaan!