— Kerran vain, yhden ainoan kerran tahdon sanoa, täytyy minun sanoa teille, että teitä rakastan, etten välitä elämästä enkä autuudesta, en rauhasta enkä kunniasta…
— Ei sanaakaan enää, junkkari von Dornburg. Nyt olemme kotona. Te olette vieraamme, ja jos vielä puhutte sanaakaan tuohon tapaan ystävänne vaimolle…
— Maria, Maria… Elkää kolkuttako. Kuinka voitte noin tunnottomasti tuhota toisen ihmisen elämänonnen…
Ovi aukeni ja Maria astui kynnykselle. Yrjö seisoi portailla, ojensi hänen jälkeen kätensä, ikäänkuin apua anoen, ja mumisi synkästi:
— Te tuomitsette minut epätoivoon ja kuolemaan! Maria, Maria, miksi kohtelette minua näin?
Silloin pani Maria kätensä hänen käteensä ja sanoi:
— Siksi että voisimme kunnioittaa toisiamme, Yrjö.
Väkisin hän veti jääkylmän kätensä Yrjön kädestä ja meni sisään. Mutta Yrjö kuljeskeli kuin juopunut tuntimääriä pitkin noita valaistuja katuja ja heittihe sitten pää polttavana vuoteellensa. Hänen vuoteensa vieressä olevalla pienellä pöydällä oli löyhästi nidottu kirja. Hän otti sen ja alkoi kirjoittaa siihen vapisevalla kädellä. Väliin lakkasi hän kirjoittamasta ja vaipui mietteisiin, syvään hengittäen ja katse haaveksivana. Vihdoin heitti hän kirjan kädestänsä, mutta hän valvoi rauhatonna aamuun saakka.
Kolmaskymmenes luku.
Vähän auringonnousun jälkeen hypähti Yrjö vuoteeltansa, nouti reppunsa ja pani siihen nuo harvat kapineet, mitä hänellä oli. Kirjan vain hän jätti pois.