Varhain aamulla, ensimäisten työmiesten tullessa työhön, näki junkkari myös taiteilija Vilhelmin tulevan pihaan ja meni ovelle häntä vastaan.
Nälänhätä ei ollut juuri jättänyt jälkiä taiteilijan kasvoille, mutta koko hänen olennossaan ilmeni kiivas mielenliikutus ja hän punehtui ja kalpeni yhtä mittaa, kun hän nyt esipuheitta ja kiihkeän nopeasti kertoi Yrjölle, mikä oli syynä tähän hänen aikaiseen tuloonsa.
Espanjalainen lähetti oli eilen — kohta delftiläisten airueitten saavuttua — tuonut pormestari van der Werffille kirjeitä. Yksi näistä oli junkkari Nikolas Matenesselta ja sisälsi vain tiedon, että Henriikan sisar oli saapunut Belotti’n kanssa Leiderdorpiin ja oli nyt vanhemman vapaaherra Matenessen arentitalossa. Hän oli kovin heikko ja ikävöi sisartansa. Pormestari oli antanut tuon kirjeen neidille, ja Henriika oli heti kiiruhtanut taiteilijan tykö, pyytääksensä että tämä auttaisi häntä pääsemään pois kaupungista ja saattaisi hänet espanjalaisten joukkojen luo. Tuo oli tuottanut Vilhelmille kovan sisällisen taistelun. Ei mikään uhri ollut hänestä liian suuri, jos hän saisi nähdä Annan, ja mikä oli onnistunut airueille, voi onnistua hänellekin. Mutta oliko hänellä oikeutta auttaa pakoon tuota panttivankia, jonka neuvosto oli aikonut pidättää kaupungissa, pettää vahdit ja lähteä kaupungista, vaikka oli sotapalveluksessa? — Sen jälkeen kuin Henriika oli pyytänyt Yrjöä tuomaan hänen sisarensa Luganosta Hollantiin, oli junkkari saanut lähempiä tietoja siitä, millä kannalla asiat olivat, ja hän tiesi myöskin mitä tunteita taiteilijan sydämessä liikkui.
— Minun täytyy lähteä — ja minulla ei ole siihen oikeutta! huudahti
Vilhelmi. — Kuvailkaa mielessänne minun ja neidin mielentilaa!
— Pyytäkää lomaa huomiseen saakka, neuvoi Yrjö tarmokkaasti. — Kun tulee pimeä, saatan minä teidän kanssanne Henriikan täältä pois. Hänen täytyy vannoa palaavansa, jos kaupunki antautuu. Mitä minuun tulee, niin ei mikään vala enää sido minua englantilaisiin joukkoihin. Jo neljä viikkoa sitten annettiin meille lupa mennä alankomaalaiseen sotapalvelukseen. En tarvitse muuta kuin lausua sanan kapteeni van der Laenille, niin olen vapaa.
— Kiitos, kiitos; mutta neiti kielsi minua pyytämästä teiltä apua.
— Lapsellisuuksia vain; minä tulen mukaanne, ja kun olemme saavuttaneet päämäärämme, toimittaudun minä jollakin tavoin geusien joukkoon. Neuvosto ei sure meidän lähtöämme, sillä kun Henriika ja minä olemme poissa, on Leidenissä kaksi ihmistä vähemmän kuluttamassa ruokaa. Taivas on harmaa, toivottavasti tulee yöllä olemaan pimeä. Ratsumestari van Duivenvoorde on vahdissa Hoogewoortin portilla. Hän tuntee meidät molemmat ja laskee meidät menemään. Minä neuvottelen hänen kanssansa. Onko tuo arentitalo keskellä kylää?
— Ei, aivan sen reunassa, Leideniin vievän tien varrella.
— No hyvä, — me tuumimme sitten vielä asiasta kello neljä Vaihettajan ravintolassa.
— Mutta mitä neiti…