— No, se on toista! Siihen joukkoon te ollette omanne! Reipas mieli vain, junkkari, ja rohkeutta! Antakaa minulle kätenne, ja jos näette poikaani — hän komentaa omaa laivaa… Kas, mikä nyt tulee mieleeni! Hetken voitte kyllä vielä odottaa. Kerttu, tule tänne! Tuolla vinnillä on kirjavassa arkussa villasukat, jotka olen kutonut hänelle. Nouda ne nopeasti! Ne ovat kyllä tarpeen liikkuessa vesillä kosteassa syysilmassa. Otattehan ne mukaanne?
— Varsin kernaasti, ja kiitos kaikesta hyvyydestänne! Olette kohdellut minua äidin tavoin.
Yrjö tarttui lesken käteen, eivätkä he kumpikaan salanneet, kuinka rakkaiksi olivat käyneet toisillensa ja kuinka vaikeata oli erota. Kerttu oli antanut sukat Barbaralle käteen, ja lausuessaan jäähyväiset junkkarille kostutti tämä niitä aika lailla kyynelillänsä. Huomatessaan niiden nyt kastuneen jo ennen sateeseen joutumistaan, huiskutteli hän niitä ilmassa ja antoi ne sitten junkkarille.
Yö oli pimeä, mutta tyyni ja painostavan lämmin. Hoogevoortin portilla otti matkaajat vastaan herra van Duivenvoorde. Vanha vahtimestari kulki heidän edellään lyhty kädessä ja avasi portin. Ratsumestari syleili rakasta, uljasta toveriansa Dornburgia, hiljaa kajahtelivat heidän jäähyväissanansa ja onnentoivotuksensa linnanmuureista, ja pian nuo kolme vaeltajaa olivat kaupungin ulkopuolella.
Hetken kulkivat he ääneti pimeässä. Vilhelmi tunsi tien ja kulki neidin edellä, junkkari asteli aivan hänen jälkeensä.
Oli hiljaista kaikkialla, ei kuulunut muuta kuin tuon tuostakin joku komentosana valleilta, tornikellon lyönti tai koiranhaukuntaa.
Henriika oli tuntenut Yrjön lyhdyn valossa, ja kun Vilhelmi, aikoen johtaa seuralaisensa ojan ylitse, pysähtyi tutkimaan oliko siinä vettä, sanoi neiti hiljaa:
— En tiennyt saavani teitä seuralaiseksi, junkkari.
— Tiedän sen, mutta tahdoin kuten tekin lähteä kaupungista.
— Ja tahdoitte käyttää hyväksenne tunnussanaa. Tulkaa siis vain seurassamme.