— Elkää kieltäytykö täyttämästä viimeistä pyyntöäni kuten ensimäistä. Jos voitte olla ylevämielinen, niin vastatkaa arastelematta, en ilmaise sitä kellekään: Rakastatteko rouva van der Werffiä?
— Rakastan, neiti.
Henriika hengähti syvään ja kysyi sitten:
— Ja nyt te lähdette maailmaa kiertelemään unohtaaksenne hänet?
— En, neiti.
No, sanokaa sitten, miksi pakenitte Leidenistä?
— Hakeakseni surmaa sellaista, joka on soturin arvon mukainen, vastasi junkkari.
Silloin tuli Henriika aivan lähelle häntä ja huudahti niin pilkallisesti että Yrjön sydäntä vihloi:
— Siis teidät myöskin! Kaikki se saavuttaa: ritarit, tyttöset, vaimot ja lesket; ei armahda ketään, ei väsy kiduttamaan! Jääkää hyvästi, Yrjö! Voimme nauraa toisillemme tai surkutella toisiamme, kuinka vain haluttaa. Seitsemän säilän lävistämä sydän — mikä oiva vertauskuva! Olkoon värinämme purppuranpuna vihreän ja sinisen asemesta! Antakaa minulle vielä kerran kätenne. Jumalan haltuun!
Henriika viittasi taiteilijalle ja he menivät yhdessä Belotti'n jälkeen ylös kapeita, jyrkkiä portaita. Vilhelmi jäi pieneen huoneeseen, jonka viereisessä kammiossa he näkivät kauniin kolmivuotiaan pojan vanhan italialaisen naisen kanssa. Kolmannessa suojassa, joka samoin kuin arentitalon muutkin huoneet oli niin matala, että kookas mies tuskin voi seisoa suorana, makasi Henriikan sisar leveässä sängyssä, jolle neljän patsaan kannattama varjostin muodosti jonkinmoisen katoksen. Päreet valaisivat himmeästi tuota pitkänkaitaista huonetta. Epäselvästi vain voi niiden leveän liekin punakeltaisessa valossa nähdä vuoteella lepäävän kasvot.