Pikaisesti tervehti Henriika ensi huoneessa naista ja lasta. Hän riensi edelleen tulisella kiiruulla, syöksähti vuoteen ääreen, heittäytyi polvillensa, kietoi kätensä intohimoisesti sisarensa kaulaan ja suuteli kiihkeästi hänen poskiansa.
Samalla hän huudahteli vain "Anna", ja sisar ei saanut sanotuksi muuta kuin "Henriika". Näin kului hetkinen. Sitten hypähti tyttönen seisoalleen, otti palavan päreen ja valaisi tuon jälleen löytämänsä siskon kasvoja. Kuinka kalpeat ja riutuneet ne olivat! Mutta kauniit olivat ne vieläkin — samat kuin muinoin! Omituinen ilon ja surunsekainen tunne valtasi Henriikan mielen. Kaikki, mitä siinä oli kylmää ja kovaa, lämpeni ja suli, ja kyynelet tuottivat hänelle kauan kaihottua lohtua.
Vähitellen tyyntyi tunteiden kuohu, hellien huudahdusten ja katkonaisten lauseiden sijaan seurasi nyt kysymyksiä ja vastauksia. Kun Anna sai tietää että taiteilija oli seurannut hänen sisartansa, tahtoi hän nähdä häntä ja Vilhelmin tullessa hänen luoksensa ojensi hän hänelle molemmat kätensä huudahtaen:
— Ystäväni, missä tilassa tapaattekaan minut! Katsos, Henriika, tässä on paras ihminen, ainoa epäitsekäs ystävä, jonka eläissäni olen tavannut.
Syvä liikutus oli vallannut jokaisen mielen. Belotti ja vanha italialainen nainen vastasivat usein potilaan puolesta, ja vähitellen Henriikan ja Vilhelmin mieleen muodostui kuva elämästä, jonka ansaitsematon kova kohtalo oli turmellut. Tuska, suru ja kalvava epäluulo oli alusta aikain tehnyt Annan elämän kurjaksi, hänen jouduttuaan tuon tunnottoman seikkailijan ja pelaajan puolisoksi, jonka oli onnistunut tenhota hänen nuori, kokematon sydämensä. Lyhykäistä tunteiden huumausta seurasi rajaton pettymys. Jonkun aikaa Annan poikasen synnyttyä kohtasi häntä katkera solvaus: don Luis uskalsi vaatia häntä kanssansa asumaan erään hunningolle joutuneen markiisittaren luo, jonka huonomaineisissa pelihuoneissa hän itse jo kuukausimääriä oli viettänyt kaiket illat ja yöt. Närkästyneenä kieltäytyi Anna täyttämästä tuota vaatimusta, mutta kylmästi ja uhkaavasti vaati don Luis häntä noudattamaan hänen tahtoansa. Silloin Annan Hoogstrateneilta peritty kuuma veri kuohahti, ja nopeasti pakeni hän jäähyväisittä lapsinensa Luganoon. Sinne hän jätti poikansa äitinsä entisen kamarineitsyen tykö, mutta itse hän läksi Roomaan — ei seikkailemaan, vaan pyrkimään määrättyä, arvokasta päämaalia kohden. Palestiinan ja Naninin uudessa musiikkikoulussa hän tahtoi vielä kehittää taipumuksiansa, voidaksensa taiteensa avulla elättää lapsensa riippumatta miehestänsä ja omaisistansa, jotka eivät hänestä välittäneet. Tämä oli uskaliasta, mutta hän tavotteli aivan varmaa päämäärää, sillä eräs ylhäinen pappismies ja musiikinharrastaja, jolle häntä Brysselistä käsin oli suositeltu ja joka tunsi hänen äänensä, oli luvannut toimittaa hänet, sittenkuin hän palaisi Roomasta, laulunopettajattareksi Milanoon erääseen luostariin, jossa kasvatettiin nuoria aatelisneitosia. Luostari oli Annan suosijan valvonnan alaisena, ja Roomaan lähtiessään oli Anna saanut tuolta arvokkaalta mieheltä suosituskirjeitä hänen ystävillensä.
Hänen äkkipikaisen lähtönsä Roomasta oli aiheuttanut tieto, että don Luis oli löytänyt ja ryöstänyt poikansa. Hänen täytyi pelastaa lapsensa, ja kun hän ei enää tavannut miestänsä Milanossa, matkusti hän hänen jälkeensä, kunnes vihdoin saavutti hänet Neaappelissa. Siellä d'Avila luovutti hänelle pojan, hänen suostuttuaan miehensä hyväksi luopumaan eläkkeestä, jonka täti hänelle maksoi. Mielenliikutukset ja tuo pitkä ja vaivaloinen matka olivat liiaksi rasittaneet häntä, ja sairaana ja murtunein voimin saapui hän Milanoon.
Hänen suosijansa oli pitänyt huolla siitä, että laulunopettajattaren paikka pidettiin avoinna hänen varaltansa, mutta kauan ei hän voinut hoitaa tuota tointa, jonka luostarin johtajatar ystävällisesti oli hänelle tarjonnut, sillä hän kävi yhä heikommaksi ja tuskallinen yskä turmeli hänen äänensä. Nyt palasi hän Luganoon ja asui siellä noiden köyhien, rehellisten ystäviensä luona, koettaen korvata tuottamansa menot myymällä korujansa; mutta pian tuli sellainenkin aika, jolloin tuon anteliaan taiteilijattaren täytyi tyytyä turvautumaan palvelijan armeliaisuuteen. Varsinaista puutetta oli hän kumminkin kärsinyt vasta sen jälkeen kuin hänen hoitajattarensa mies kuoli, puoli vuotta sitten. Silloin syntyi murhe jokapäiväisestä leivästä, ja nyt kukisti äidinrakkaus Annan ylpeyden. Katuvaisena, onnettomuuden murtamana hän kirjoitti isällensä, mutta ei saanut vastausta. Nyt tuo kituva äiti, joka lapsinensa kärsi kurjuutta, ryhtyi kaikkein vaikeimpaan tehtävään, — hän rukoili miestänsä, jota voi ajatella vain inholla ja halveksien, ettei tämä jättäisi poikaansa elämään kerjäläislapsen tavoin. Kirjeen, joka sisälsi tuon hätähuudon, oli don Luis saanut Hollannissa vähän ennen kuolemaansa. Häneltä ei hänen vaimonsa saanut apua. Mutta Belotti saapui, ja nyt oli Anna jälleen kotimaassaan, hänen vuoteensa ääressä oli ystävä ja sisar, ja Henriika rohkaisi häntä toivomaan anteeksiantoa isältä.
Keskiyö oli ohi, ja yhä vielä odotteli Yrjö ystäväänsä. Leirissä alkoi melu ja touhu hiljetä, ja kituen paloi enää himmeäliekkinen lamppu, joka oli valaisemassa arentitalon alakerrassa olevaa suurta ulkoeteistä. Tuossa suojuksessa säilytettiin maanviljelyskaluja ja valjaita, ja seinän viereen oli kasattu vilja- ja vihannesvarastoja, mutta Yrjöä ei haluttanut luoda silmäystäkään tuohon kirjavaan ympäristöön. Ei ollut lähellä, ei kaukana mitään, mistä hän olisi välittänyt. Hän oli masentunut, tunsi olevansa rikoksellinen, väsynyt elämään. Hän oli kadottanut kunnioituksen omaa itseänsä kohtaan, oli hukannut rakkauden ja onnen, hänellä ei ollut odotettavissa muuta kuin yksitoikkoinen, sisällyksetön tulevaisuus, mielen karvautta ja sieluntuskia. Ei hän toivonut mitään muuta kuin pikaista loppua. Tuon tuostakin hän myös muisteli rauhaisaa kotiansa, mutta tämä kuva haihtui pian, ja hänen mieleensä kuvastui jälleen pormestarin arvokas olento, häntä kiukustutti hänen oma kurja heikkoutensa ja nöyryytys, jonka oli saanut kokea. Kiivas viha itseänsä kohtaan valtasi hänet, ja intohimoisen kärsimättömästi halaji hän päästä kuulemaan miekankalsketta ja tykinjyrinää, päästä taistelemaan rinta vasten rintaa.
Aika kului, eikä hän sitä huomannut, mutta pian rupesi häntä vaivaamaan kalvava nälkä. Seinän vieressä oli nauriskoko ja hän alkoi syödä siitä, söi nauriin toisensa jälkeen, kunnes nyt pitkästä ajasta jälleen voi nauttia kylläisyyden tunteesta. Sitten istuutui hän leivinkaukalolle ja rupesi miettimään, kuinka pääsisi geusien tykö. Tienoot olivat hänelle oudot, mutta voi sitä, ken asettuisi hänen tiellensä! Hänellä oli voimakas käsivarsi ja oiva miekka, ja joka taholla oli espanjalaisia, jotka saisivat niitä tuta. Hän alkoi käydä kärsimättömäksi, ja tyytyväisenä odotti hän vaihtelua kuullessaan läheneviä askeleita ja nähdessään mieshenkilön tulevan sisään, Käsivarret ristissä rinnalla ja miekka niiden välissä hän oli asettunut seinää vasten, ja "seis!" kajahti tulokkaalle vastaan.
Tämä sivalsi heti miekan tupesta, ja kun Yrjö komentavaan tapaan kysyi, mitä hänellä siellä oli tekemistä, vastasi hän ylpeästi ja tarmokkaasti, vaikkakin ääni sointui lapselliselta: