Ruokasalin akkunat olivat sepposen selällään, ja kesäyön raitis ilma jäähdytti pormestarin pöydän ääreen kokoontuneiden vierasten kasvoja. Täällä olivat talon parhaat ystävät: Janus Dousa, van Hout, oppinut tohtori Grotius, joka Marian suureksi iloksi oli saanut kutsun Leidenin yliopistoon ja juuri tänä vuonna oli uuden yliopiston rehtorina, ravintolanisäntä Aquanus, tohtori Bontius, joka nyt oli lääketieteen professori yliopistossa, ynnä muita.
Taiteilija Vilhelmi oli myöskin saapunut, eikä yksin, vaan Anna d'Avilan, ihanan, hennon puolisonsa seurassa, jonka kanssa hän äskettäin oli palannut Italiasta. Jo vuosia oli taiteilijan nimi ollut van Duivenbode (kyyhkysairut), sillä kaupunki oli suonut hänelle tuon jalon nimen ja vaakunan, jossa oli hopeisella pohjalla kolme sinistä kyyhkystä ja kaksi ristiin asetettua avainta.
Prinssin suostumuksella oli myöskin nuo lahjoitukset, jotka vanha neiti van Hoogstraten oli määrännyt sukulaisillensa ja palvelijoillensa, maksettu näille, ja Vilhelmi asui nyt puolisoinensa kauniissa uudessa talossa, josta ei puuttunut kyyhkyslakkaakaan ja jossa Maria usein oli laulamassa madrigaaleja, vaikka hänen neljä pienokaistansa eivät suoneet hänelle paljoa joutoaikaa. Adrian — komea nuorukainen, joka oli opiskellut uudessa yliopistossa ja pian oli tuleva neuvostoon, — kyseli taiteilijalta kaikenmoista Roomasta ja hänen kälystänsä Henriikasta. Junkkari van Hoogstraten oli nimittäin kuollut — saatuaan kumminkin vielä nähdä ja siunata Annaa — ja isän kuoltua oli Henriika lähtenyt Belottin kanssa Italiaan, ja hän oli nyt siellä johtajattarena eräässä maallisessa sisareskunnassa, jonka keskuudessa erityisellä innolla harjoitettiin musiikkia.
Barbaraa ei näkynyt aterioivien joukossa. Hänellä oli keittiössä yllin kyllin toimimista. Nyt oli hänen valkoinen päähineensä poimutettu melkein kopeilevan taitehikkaasti ja huolellisesti, ja tuo varma ja tyytyväisyyttä ilmaiseva tapa, jolla hän komenteli Kerttua ja kahta muuta palvelustyttöä, osotti, että Pietarin talossa oli kaikki niinkuin olla piti. Kannattipa tosiaankin tehdä parastaan tuollaisten vierasten takia! Näihin kuului myös Warmondin junkkari, ja hänelle oli määrätty kunniasija rehtorin ja Janus Dousan, yliopiston ensi kuraattorin, rinnalla, sillä hänestä oli sukeutunut mahtava herra ja toimelias valtiomies; töin tuskin oli hän ehtinyt, yhdessä nuoren apulaisensa Nikolas van Wibisman kanssa, tulla Haagista, ottaaksensa osaa tähän juhlanviettoon. Hilpeänä ja vilkkaasti kuten ennen muinoin kilisti hän lasia ravintolanisännän kanssa ja huudahti:
— Muinaisten aikojen ja ystävämme Yrjö von Dornburgin malja!
— Yhdyn kaikesta sydämestäni! vastasi Aquanus. — Pitkiin aikoihin ei enää ole kuulunut mitään hänen uhkarohkeista teoistansa ja retkistänsä.
— Sehän on selvää! Nyt on tuo käyvä viini kirkasta. Dornburg on jälleen englantilaisessa sotapalveluksessa; tapasin häntä neljä viikkoa sitten Lontoossa, — hän on Hänen brittiläisen Majesteettinsa korkea-arvoisen amiraalikunnan jäsen. Hänen laivastonsa on nyt matkalla Venetiaan, Rakkaudella hän vielä muistelee meitä ja hän lähetti kaikille terveisiä, — mutta ette tuntisi tuota kunnioitusta herättävää päällikköä ja tyynen iloisaa miestä meidän muinoiseksi lemmikiksemme. Kuinka usein hänen haaveilunsa hänet kiidättivätkään luotamme yläilmoihin, — kuinka kirvelikään sydäntä, kun näki hänen raskasmielisenä vaipuvan salaisen surunsa valtaan!
Minä näin ennen muinoin junkkarin Delftissä, sanoi rehtori Grotius. — Tuollainen pilventakaisia tavotteleva mieli voi helposti saattaa liitelemään niin korkealle, että putoaa maahan siipirikkona — mutta jos se alistuu työntekoon ja velvollisuuksien täyttämiseen, saa se suuria aikaan, ja reippaasti ja tarmokkaasti voittaa se tukalimmatkin vastukset.
Sillä välin oli Adrian isän viittauksesta noussut paikaltaan ja täyttänyt lasit mitä paraimmalla viinillä. Pormestari omisti maljan prinssille ja Janus Dousa heti sen jälkeen isänmaan itsenäisyydelle ja vapaudelle.
Van Hout kehotti juomaan muistojen maljan, tuon kovan ahdistuksen ja sitä seuranneen pelastuksen maljan.