— Siinä tapauksessa minä, tämän kaupungin turvallisuuden vartijana, käsken teitä heti lähtemään Leidenistä. Jos teidät huomenna iltapäivällä vielä tavataan näiden muurien sisäpuolella, niin annan kaupunginvahtien viedä teidät kaupunginrajan ulkopuolelle.
Vapaaherra poistui jäähyväisiä lausumatta.
Heti kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä van der Werff heittäytyi nojatuoliinsa ja kätki kasvot käsiinsä.
Kaksi suurta kyynelpisaraa näkyi hänen jälleen noustessansa paperilla, joka oli ollut hänen kättensä alla. Katkerasti hymyillen hän pyyhkäisi ne pois kätensä selkäpuolella.
— Kuollut, kuollut, mumisi hän, ja hänen mieleensä kuvastui tuo uljas sankarinuorukainen, tuo taitava välittäjä. Oranian Vilhelmin lemmikki. Hän mietiskeli, miten tämä kohtalon uusi isku vaikuttaisi prinssiin, jota hän kunnioitti maansa suojelushenkenä ja ihaili ja rakasti sen viisaimpana ja uhraantuvaisimpana miehenä. Vilhelmin suru koski häneen yhtä syvästi kuin jos se olisi kohdannut häntä itseänsä, ja vapaudenasia oli kärsivä tästä iskusta kauan — ehkä ainiaan!
Mutta vähän aikaa vain hän soi itselleen suruun vajotakseen, sillä nythän juuri oli koottava kaikki voimat hukatun korvaamiseksi. Uusilla toimilla piti nuo uhkaavat vaarat torjuttaman, jotka olivat seuranneet Ludvigin tappiota, ja keinoja oli keksittävä uusien sotavarustusten hankkimiseen.
Otsa syvissä rypyissä van der Werff kulki edes takaisin huoneessaan, harkiten toimenpiteitä ja punniten suunnitelmia.
Hänen puolisonsa avasi oven ja pysähtyi kynnykselle, mutta hän huomasi hänet vasta kun tämä mainitsi hänen nimensä ja lähestyi häntä.
Osa kukkasista, jotka Adrian oli tuonut, oli Marialla kädessään, toinen osa loisteli hilpeästi ja komeillen hänen povellansa.
— Tästä saat, sanoi hän, ojentaen miehellensä kukkavihkon. — Adrian, tuo kunnon poika, on ne poiminut, ja nythän tiedät, mitä ne merkitsevät.