Kernaasti Pietari otti vastaan nuo kevään enteet. Hän vei ne lähelle kasvojansa, veti Marian povelleen, painoi sydämellisen suudelman hänen otsalleen ja sanoi sitten synkästi:
— Tällä tavoin siis vietämme ensimäistä hääpäiväämme. Vaimo parka! Vapaaherra ei ehkä ollut aivan väärässä; ehkä olisin tehnyt viisaammin ja oikeammin, jos en olisi solminnut sinun kohtaloasi omaani.
— Pietari, huudahti Maria nuhtelevasti, — mistä tuollaisia ajatuksia tulee päähäsi!
— Ludvig Nassaulainen on kaatunut, mumisi Pietari kolealla äänellä, — hänen sotajoukkonsa on hajoitettu.
— Mitä! huudahti Maria, kauhistuneena lyöden kätensä yhteen, — mutta
Pietari jatkoi:
— Tuo oli meidän viimeinen sotajoukkomme. Rahastot ovat tyhjät, ja mistä nyt saamme uusia varoja ja mitä nyt seuraa — se, se… Tee hyvin, Maria, ja jätä minut yksin! Ellemme nyt käytä hetkiä oikein, ellemme nyt keksi oikeita keinoja, niin ei käy hyvin, ei voi käydä hyvin.
Näin sanoen hän heitti kukkavihkon pöydälle, otti nopeasti käteensä paperin, katsahti siihen ja viittasi Marialle häneen katsomatta.
Sydän lämpöä hehkuvana oli Maria tullut huoneeseen. Hän oli toivonut tämän hetken tulevan niin ihanaksi, ja nyt hänet valtasi yksinäisyyden tunne Pietarin läsnäolosta huolimatta. Hänen kätensä vaipuivat alas ja neuvotonna, häpeissään ja loukkaantuneena hän katsoi mieheensä.
Maria oli lapsuudestaan saakka elänyt keskellä vapaudentaisteluita, ja hän ymmärsi, kuinka arveluttavan vakava tuo seikka oli, josta hän oli saanut tiedon. Kosiessaan oli Pietari sanonut hänelle, että häntä hänen rinnallaan odottaisi levoton ja rauhaton elämä, mutta Maria oli kumminkin ilomielin seurannut alttarille tuota oikean asian kelpo puolustajaa, — asian, jonka edestä Marian isäkin taisteli, — sillä hän oli toivonut saavansa ottaa osaa miehensä huoliin ja taisteluihin. Ja kuinka oli käynyt? Mitä apua uskalsi hän tarjota Pietarille? Mitä apua olisi tämä ottanut häneltä vastaan? Minkä verran oli hän tänäänkään, heidän hääpäivänänsä, tahtonut uskoa vaimollensa, — jonka kumminkin oli mahdotonta pitää itseänsä tuollaisena heikkona olentona, jommoisena häntä kohdeltiin.
Tuossa Maria nyt seisoi, ja hänen avoin sydämensä kutistui kokoon, eikä häntä haluttanut puhutella miestänsä sanoaksensa, että yhtä mielellään tahtoi jakaa hänen kanssansa huolet ja vaivat kuin onnen ja kunnian.