Van der Werff tarttui junkkarin hänelle ojentamaan käteen ja vastasi hymyillen:
— Ei, herra, ei. Te tunnette nuoren vaimoni. Tänään olisi meidän ollut vietettävä hääpäiväämme, ja minä — minä olin näiden monien huolten takia sen unohtanut, häpeä sanoakseni.
— Kovaa, kovaa, sanoi kaupunginsihteeri hiljaa. Sitten hän oikaisi itseänsä ja lisäsi päättäväisesti: — Mutta jos olisin teidän sijassanne, niin läksisin sittenkin, Maria rouvasta huolimatta.
— Läksisittekö tänään?
— Läksisin, sillä huomenna voi olla liian myöhäistä. Ken tietää, kuinka pian meiltä tie tukitaan, ja ennenkuin uudelleen panemme kaikki alttiiksi olisi saatava tietää mitä aikeita prinssillä on. Hän on pää, me olemme kädet. Te, herra, olette häntä lähempänä kuin me muut.
— Ja Jumala tietää, kuinka mielelläni veisin hänelle lohduttavan viestin näinä surun aikoina. Mutta tänään en voi lähteä. Lähetti ratsasti ruunikollani täältä edelleen.
— Ottakaa minun raudikkoni, sehän on myöskin nopeakulkuisempi, sanoi
Janus Dousa, ja van der Werff vastasi:
— Kiitoksia, herra, varhain aamulla annan noutaa sen.
Kaupunginsihteerin kohosi veri päähän. Harmistuneena työnsi hän kätensä takin ja vyön väliin ja huudahti:
— Lähettäkää raudikko minulle, jos herra pormestari sallii minun lähteä.