— Ei, lähettäkää se minulle, keskeytti Pietari häntä tyynesti. — Mikä on tehtävä, se on tehtävä. Minä lähden jo tänään.
Heti kirkastuivat van Houtin miehekkäät kasvot. Tarttuen molemmin käsin pormestarin oikeaan käteen hän sanoi iloisesti:
— Kiitos siitä, herra Pietari. Elkääkä olko suutuksissanne, tunnettehan minut vanhastaan tuittupääksi. Lähettäkää vaimonne minun vaimoni luo, jos aika käy hänestä pitkäksi.
— Ja minun vaimoni luo, lisäsi Dousa. — Omituista on tarkata, kuinka nuo kaksi käsitettä, tahto ja velvollisuudentunto, ovat toisistaan riippuvia. Mitä vapaammaksi ja jalommaksi ihminen tulee, sitä täydellisemmin hän saattaa edellisen jälkimäisen orjaksi.
— Ja kumminkin voisin lyödä vetoa siitä, herra Pietari, että teidän vaimonne tänään sekoittaa nuo käsitteet ja luulee teidän törkeästi rikkoneen velvollisuutenne. Ahtaalla on nykyisin tahto parka!
Van der Werff nyökäytti myöntävästi päätänsä ja selitti ystävillensä lyhyesti ja varmasti, mitä aikoi antaa prinssille tiedoksi.
Hänen talonsa edustalla erkanivat nuo kolme miestä.
— Ilmoittakaa prinssille, sanoi van Hout erotessa, — että me panemme kaikki alttiiksi ja kestämme pahintakin peräytymättä.
Kuullessaan nämät sanat Janus Dousa katsoi kiinteästi molempiin tovereihinsa: hänen huulensa vavahtelivat kuten aina kun voimakas mielenliikutus oli vallannut hänen mielensä, ja hänen älykkäillä kasvoillansa kuvastui iloa ja luottamusta, kun hän huudahti:
— Me kolme olemme kestäväisiä, me seisomme vankalla perustuksella. Tyranni voi tosin taittaa niskamme, mutta taivuttaa sitä hän ei voi. Elämän ja hengen, kodin ja konnun, kaiken, mikä on ihmiselle rakasta ja arvokasta ja edullista, kaiken me uhraamme, pelastaaksemme aarteista kalleimman!