— Eilen oli kauniimpi sää.
— Vedä pistoolikotelon lämsät lujemmin kiinni. Reppu junkkarin satulan takana ei ole aivan suorassa. Noin! Täyttikö keittäjätär pullosi?
— Täytti kyllä, ruskealla espanjan viinillä. Tuossa se on.
— No, satakoon sitten! Kun on sisältä märkä, niin voi sietää paljon ulkoapäin tulevaa kosteutta.
— Vie oriit portille; kuulen herran tulevan.
Ratsastaja ei ollut erehtynyt, sillä ennenkuin hänen toverinsa oli onnistunut saada suurempi papurikko seisomaan hiljaa, kuuluivat suuresta ulkoeteisestä heidän isäntänsä herra Matenesse van Wibisman ja Nikolas junkkarin äänet.
Nämät lausuivat ystävällisiä jäähyväissanoja nuorelle tytölle, jonka ääni kuului syvemmältä kuin tuon keskenkasvuisen pojan.
Kun vanhempi herra alkoi kääriä papurikon harjaa kätensä ympärille ja jo kohotti jalkaansa pannaksensa sen jalustimeen, tuli neiti, joka oli jäänyt ulkoeteiseen, kadulle, pani kätensä Wibisman käsivarrelle ja sanoi:
— Sananen vielä, setä, mutta sinulle yksin.
Jättämättä irti harjaa, huudahti parooni kohteliaasti hymyillen: