— Tiedän, kälyseni, tiedän.
— Etkä ole voinut erehtyä?
— En, en suinkaan tässä asiassa. Mutta mistä tulevat tuollaiset ajatukset päähäsi? "Anna kuolleitten haudata kuolleensa", sanotaan raamatussa. Käänny nyt toiselle kyljellesi ja koeta nukkua!
Barbara palasi huoneeseensa, mutta kului monta tuntia ennenkuin Marian onnistui vaipua uneen.
Viides luku.
Seuraavana aamuna pysähtyi kaksi siroon palvelijanpukuun puettua ratsastajaa torin läheisyydessä olevalle Nobelkadulle, komean talon edustalle. Kolmas talutti edes takaisin kahta vahvarakenteista papurikkoa, joilla oli komeasti kaartuvat kuonot. Tallipoika piti ohjaksista monivärisillä koristeilla varustettua pitkäharjaista ratsua. Tämä oli nuorta neekeriä varten, joka seisoi talonovella ja karkotti luotansa katupojat, jos joku uskalsi häntä lähestyä, mulkoillen kammottavasti silmillään ja näytellen heille valkoisia hampaitaan.
— Missähän ne nyt viipyvät? sanoi toinen ratsastajista. — Tänään ei suinkaan tarvinne kauan odottaa sadetta.
— Eipä suinkaan, vastasi toinen. — Taivas on harmaa kuin vanha huopahattuni, ja kun ehdimme metsään, niin saamme vettä yllin kyllin.
— Jo sataa tihuttaa!
— Tällaista kostean kylmää ilmaa minä en voi lainkaan sietää.