— En tahdo enää lisätä kuormitustasi. Kiiruhtakaa pois, muutoin satulat kastuvat, ennenkuin pääsette matkaan.
— Siis sanon Hoogstratenille, että hänellä on kirje odotettavissa.
— Ei sellaista voi kirjoittaa. Eikä se ole tarpeellistakaan. Sano isälle, etten jää tädin luo ja että tahdon kotiin. Hyvästi, Niko! Ratsassaappaat ja tuo vihreä verkatakki sopivat sinulle paljoa paremmin kuin nuo silkkihetaleet!
Neiti heitti sormisuukkosen junkkarille, joka jo aikoja sitten oli hypännyt hevosen selkään, ja kiiruhti sisään. Vanhempi van Wibisma kohautti olkapäitänsä, nousi papurikon selkään, kääri tumman viittansa tiukemmin ympärillensä, viittasi Nikolasta tulemaan viereensä, ja he läksivät yhdessä ratsastamaan palvelijoiden seuraamina.
Kaupungin läpi ratsastaessaan he eivät puhuneet sanaakaan keskenään, mutta kaupunginportilla Wibisma sanoi:
— Henriikasta käy aika pitkäksi Leidenissä. Hän tahtoisi palata isänsä luokse.
— Ei lienekään hauskaa asua yhdessä tädin kanssa, vastasi junkkari.
— Hän on vanha ja sairaloinen ja hänen elämänsä on ollut ilotonta.
— Mutta hän on ollut kaunis. Siitä ei ole enää paljoa nähtävissä, mutta hänen silmänsä ovat yhä vielä samanlaiset kuin tuossa kuvassa, — ja sitten hän on niin rikas.
— Se ei tee onnelliseksi!