Korppia oli laskeutunut tuulessa leijailevan nuken viereen, kai luullen sitä hirtetyksi ihmiseksi. Huono-oppisia lintuja ne lienevät olleet, sillä eivätpä hirsipuut olleet Hollannissa vuosikausiin joutaneet tyhjiksi, missä vain espanjalaisilla oli valta käsissänsä. Korpit rääkkyivätkin kuin vihoissaan, mutta jäivät kumminkin istumaan puuhun, jota lienevät pitäneet hirsipuuna. Räikeän ivallisesti vaikuttivat nuo muut hullunkuriset koristeet ynnä ajatus, että mikähän ketteräjalkainen uskalikko lienee kiivennyt niitä tuonne asettelemaan, tuon teloituspaikan irvikuvan rinnalla.
Nikolas rupesi kumminkin ääneen nauramaan nähdessään nuo omituiset ilmiöt jalavan latvassa, ja hän sanoi viitaten sormellaan ylöspäin:
— Kas, mitä hedelmiä tuolla riippuu?
Mutta jo seuraavana hetkenä karmi hänen selkäpiitänsä, sillä korppi laskeutui mustalle nukelle ja kävi kovalla nokallaan niin rajusti sen kimppuun, että se kuin heiluri liikkui edes takaisin, lintu muassaan.
— Mitä nuo hassutukset merkitsevät? kysyi parooni, kääntyen takanaan ratsastavan rengin puoleen, joka näytti olevan huimapäinen veitikka.
— Ne ovat olevinaan jotakin majatalon kyltin tapaista, sanoi tämä. — Eilen päivänpaisteessa ne näyttivät varsin lystikkäiltä, mutta tänään — hyi, oikein nahkaa karsii!
Paroonilla ei ollut niin hyvät silmät, että olisi voinut lukea kirjoituksen levyltä. Kun Nikolas oli lukenut sen hänelle, kirosi hän itsekseen ja kääntyi jälleen renkiin päin kysyen:
— No saako tuo isäntä lurjus noilla tyhmillä ilveilyillä houkutelluksi ihmisiä majataloonsa?
— Kyllä, herra, — ja eilen, kun ei vielä ollut noita inhottavia korppia, niin ne totta tosiaan näyttivät helkkarin hullunkurisilta; ei niitä nauramatta voinut katsella. Täällä oli puoli kaupunkia ja meidätkin toi virta tänne muassaan. Tuolla nurmikolla, sielläpä vasta oli iloa ja melua! Säkkipilliä puserreltiin ja viulua vingutettiin, ettei tahtonut tulla loppua. Ja tuo hassu kansa hurrasi niin että korvani siitä vieläkin soivat. Soitettiin ja tanssittiin. Miehet heittelivät viulun tahdin mukaan ruskea-, sini- ja punasukkaisia sääriänsä ilmaan, takit liehuivat, ja oikea käsivarsi neidon ympärillä ja oluttuoppi korkealla pään yläpuolella pyörittiin niin että vaahto vain räiskyi. Huutoa kuului ja riemua, juuri kuin jokainen leinikkö olisi muuttunut kultaiseksi guldeniksi. Mutta tänään — pyhä Florian, tämäpä vasta on sadetta!
— Se on onneksi noille kapineille tuolla puussa, huudahti parooni. — Tällaisella sateella kastuu taula, muutoin ottaisin pistoolit kotelosta ja ampuisin tuon lakkiretaleen ja tuon kirjavan rievun alas puusta.