— Oikein, Niko, oikein!
— Niin hänkin sanoi ja pani tuon pienen sormuksen takaisin lippaaseen ja valitsi tämän, ja tuossa se nyt on!
— Kallisarvoinen kapine! jupisi parooni ja ajatteli hiljaa itsekseen: "Tämä lahja on hyvän merkki. Poika ja Hoogstratenit ovat hänen lähimmät perillisensä, ja jos tuo tyhmä tyttö ei pysy hänen luonansa, niin voisi tapahtua…"
— Mutta hänen tuumailunsa jäi kesken, sillä junkkari häiritsi sitä sanoen:
— Jo alkaa sataa! Eivätkös nuo usmajoukot tuolla niityllä ole aivan kuin taivaalta pudonneita pilviä? Minua kylmää!
— Vedä viitta hartioillesi!
— Kuinka sataa vettä ja rakeita! Luulisi talven palaavan. Ojavesi näyttää mustalta, ja tuolla, katsopas, mitä tuo on?
Tien varrella oli majatalo, ja sen edustalla kohosi taivasta kohden yksinäinen, hyvin korkea, vanha jalava, jonka runko, mastopuun tavoin oksatonna, oli kasvanut suoraksi kuin kynttilä ja haaraantui vasta katon tasalla. Kevät ei ollut vielä kiinnittänyt ainoatakaan lehdykkää sen oksiin, mutta lehdettömässä latvassa oli kumminkin paljon katseltavaa. Yhdessä oksassa liehui pieni lippu, jossa oli Oranian suvun värit; toisessa riippui suuri nukke, joka kaukaa katsoen aivan näytti mustiin puetulta mieheltä; kolmannessa kiikkueli vanha hattu, ja neljänteen oli kiinnitetty valkoinen pahvilevy. Suurilla mustilla kirjaimilla, jotka sateesta jo alkoivat käydä epäselviksi, oli sille kirjoitettu:
"'Onni olkoon Oranialaisen; Espanjalaiselle kuolema!' Sillä lailla
kuulukohon Quatgelatin kutsunta."
Sateisena huhtikuun aamuna, kolean harmaassa sumuilmassa, puu ei suinkaan näyttänyt kovin viehättävältä monenmoisine koristuksineen.