Isäntä heitti penkille vaatteet, jotka oli levitetty kuivamaan kahdelle tuolille, ja ripusti niiden sijalle vapaaherran ja hänen poikansa läpimärät viitat.
Sillä välin kuin vanhempi Wibisma tilasi lämmittävää juomaa itsellensä ja seuralaisillensa, kuljetti Nikolas neekeripojan uunin luo.
Värisevä poikanen, jolla oli jalassa likomärät punaiset sahviaanisaappaat, kyyristyi lattialle tuhan viereen ja kurotteli tulta kohden vuoroin jalkojansa, vuoroin vilusta kangistuneita sormiansa.
Vapaaherra istuutui nyt poikineen pöydän ääreen, jolle palvelustyttö levitti liinan. Häntä olisi haluttanut tuon koristellun puun takia hätyyttää isäntää, tuota ylen kohteliasta, rokonarpista kääpiötä, joka oli puvultaan aivan samanvärinen kuin ravintolan sisustukseen käytetty puu, mutta hän jätti sen tekemättä, sillä pöydän ääressä, jonkun matkaa hänen pöydästänsä, istui kaksi leideniläistä, joista toinen oli hänelle tuttu, eikä häntä haluttanut joutua kiistaan tällaisessa paikassa.
Kun Nikolaskin oli ehtinyt katsella ympärilleen, nykäisi hän isäänsä sanoen hiljaa:
— Oletko huomannut noita miehiä tuolla? Nuorempi — hän, joka nyt nostaa tuoppinsa kantta, — on tuo ystävällinen mies, joka eilen vapautti minut pojista ja antoi minulle viittansa.
— Tuoko tuolla? kysyi aatelismies. — Hän on kaunis nuorukainen. Häntä voisi luulla maalariksi tai joksikin sellaiseksi. Isäntä hoi, kuka on tuo ruskeakiharainen, suurisilmäinen herra, joka puhelee miekkailunopettaja Allertsin kanssa?
— Vilhelmi herra se on, jos armollinen herra sallii, neuvoston vanhan veronkantajan Kornelion nuorin poika, soittoniekka eli musikantti, niinkuin häntä nimitetään.
— Kas, kas, huudahti parooni. — Hänen isänsä on vanhoja leideniläisiä tuttujani. Hän oli kunnon mies, oikein kelpo mies, ennenkuin tuo vapaudenhuumaus kohosi ihmisille päähän. Pojallakin on kasvot sellaiset, että niitä mielellään katselee. Niissä on jotakin puhdasta, jotakin — sitä on vaikea määritellä, jotakin — kuules Niko, eikös hän muistuta meidän pyhää Sebastiotamme? Menisinköhän puhelemaan hänen kanssansa, kiittääkseni hänen kohteliaisuudestansa?
Odottamatta vastausta pojaltansa, jota hänellä oli tapana kohdella vertaisenaan ystävänä, parooni nousi paikaltansa mennäksensä lausumaan ilmi nuo ystävälliset tunteensa, mutta odottamaton seikka esti tämän kiitettävän hankkeen toteutumasta.