Mies, jota parooni oli nimittänyt miekkailunopettaja. Allertsiksi, oli juuri huomannut, että noiden "espanjalaisten" viitat riippuivat valkean edessä, jota vastoin hänen ja hänen ystävänsä viilat oli heitetty penkille. Tämä seikka näytti häntä kovin harmittavan, sillä vapaaherran noustessa paikaltaan hän sysäsi kiivaasti tuoliansa taaksepäin ja taivutti vahvarakenteista vartaloansa kauas eteenpäin. Samalla hän nojasi käsivartensa edessään olevan pöydän reunaan ja käänsi kiivailla liikkeillä uhkaavat kasvonsa väliin isäntää, väliin aatelismiestä kohden. Vihdoin hän huusi lujalla äänellä, kääntyen huoneeseen päin:
— Pietari Quatgelat, sinä… sinä… Jos sinä vain!… Kuka on sinulle, sinä raihnainen köyristelijä… Kuka on sinulle antanut luvan heittää meidän viittamme nurkkaan?
— Teidän viittanne, herra kapteeni, sopersi isäntä, — olivat jo…
— Suusi kiinni, liehakoitsija! vastata jymähdytti toinen niin kiihkoissaan, että tuuheat harmaat viikset värähtelivät ja pitkä, paksu leukaparta vavahteli ylös ja alas. — Suusi kiinni! Sen me paremmin tiedämme. Tuhat tulimmaista! Täällä mielistellään aatelistakkeja. Nehän ovat espanjalaista kuosia, samaa maata kuin herrojen naamatkin. Oiva hollantilainen kangas — se heitetään nurkkaan! Odotapas, veikko vääräsääri, kyllä me sinut vielä opetamme!
— Mutta, korkeasti kunnioitettu herra kapteeni…
— Minä vähät teidän kunnioituksestanne, te herra kunnoton, te rutilurjus! Ken ensiksi tulee myllyyn, jauhaa ensiksi! Sellainen on tapa Hollannissa ja niin on Hollannissa tehty aina Aatamin ja Eevan ajoista saakka. Korvat pystyyn, vääräsääri! Jos minun "korkeasti kunnioitettu" viittani ja Vilhelmi herran viitta eivät kahteenkymmeneen luettuani riipu entisillä paikoillansa, niin täällä tapahtuu jotakin sellaista, mikä ei ole teille mieleen. Yksi — kaksi — kolme —
Isäntä loi aatelismieheen hätäisen, kysyvän silmäyksen, ja kun tämä nykäytti olkapäitään ääneen lausuen: — Lieneehän valkean ääressä tilaa useammalle kuin kahdelle viitalle, — niin Quatgelat otti leideniläisten takit penkiltä ja ripusti ne kahdelle tuolille, jotka asetti uunin eteen.
Tämän tapahtuessa miekkailija laski hitaasti edelleen. Kun hän oli ehtinyt kahteenkymmeneen, oli isäntä lopettanut tehtävänsä, mutta julmistunut kapteeni ei kumminkaan suonut hänelle vieläkään rauhaa, vaan sanoi:
— Ja nyt laskumme, mies. Paha on joutua tekemisiin tuulen ja sateen kanssa, mutta on olemassa vieläkin huonompaa seuraa. Uunin ääressä on tilaa neljälle viitalle ja Hollannissa kaikille elukoille, mitä oli Noan arkissa, — mutta ei espanjalaisille eikä heidän kätyreillensä. Hyi saakeli, kaikki sappeni on syössyt maksaani. Lähtekäämme täältä, herra Vilhelmi, muutoin ei käy hyvin.
Näin puhuessansa iski miekkailija vihaisesti aatelismieheen ja tämän poikaan ulkonevat silmänsä, jotka tavallisissakin oloissa katselivat maailmaa niin terävästi kuin niiden olisi ollut otettava selkoa jostakin eriskummallisesta seikasta.