Mutta parooni ei ollut kuulevinaankaan noita ärsyttäviä sanoja, vaan meni kapteenin lähtiessä huoneesta tyynesti ja selkä suorana soittotaiteilijan luo, kumarsi kohteliaasti ja kiitti ystävällisyydestä, jota tämä edellisenä päivänä oli osottanut hänen pojallensa.
— Ei mitään kiittämistä, vastasi Vilhelmi. — Minä autoin junkkaria siksi että näyttää rumalta, kun on monta yhtä ahdistamassa.
— Sallikaa minun sitten kiittää tuota ajatustapaa, vastasi parooni.
— Sitäkö ajatustapaa? toisti taiteilija, hymyillen omituisesti ja piirrellen nuotteja pöytään.
Vaieten katseli parooni hetkisen tuota piirtelevää sormea. Sitten tuli hän lähemmäksi nuorukaista ja sanoi:
— Onko sitten kaikki nykyisin sovitettava valtiollisiin seikkoihin?
— On, vastasi Vilhelmi lujasti, kääntäen nopealla liikkeellä kasvonsa Wibismata kohden. — Niin on oleva, muu ei näinä aikoina ole mahdollista. Ei ollut viisasta, että aloitte puhella kanssani ajatustavasta, herra Matenesse.
— Jokainen, vastasi ritari kohauttaen olkapäitänsä, — jokainen pitää omaa käsityskantaansa oikeimpana, sehän on itsestään selvää; mutta pitäisihän antaa arvoa myös niiden mielipiteille, jotka käsittävät asiat toisella tavalla.
— Ei, herra, huudahti taiteilija keskeyttäen ritaria. — Näinä aikoina meillä suvaitaan ainoastaan yhtä käsityskantaa. Joka on hollantilaista syntyperää ja ajattelee toisin kuin me, sen kanssa en tahdo pitää mitään yhteyttä, en edes tyhjentää lasia saman pöydän ääressä. Suokaa anteeksi, herra. Matkatoverini on tulinen luonnoltaan, kuten ikävä kyllä saitte kokea, eikä pidä odottamisesta.
Vilhelmi kumarsi hieman, viittasi kädellään junkkarille jäähyväisiksi, meni uunin luo, otti käsivarrelleen nuo vielä kosteat viitat ja heitti rahan pöydälle. Sitten hän otti käteensä peitteellä varustetun linnunhäkin, josta kuului siipien räpyttelemistä, ja läksi huoneesta.