Vaieten patooni katsoi hänen jälkeensä. Nuorukaisen koruttomat sanat ja hänen poistumisensa herättivät hänessä tuskallisia tunteita. Oikeata luuli hän tavottelevansa, mutta kumminkin hänestä tuntui tällä hetkellä siltä kuin tuossa hänen edustamassansa asiassa olisi jotakin häpeällistä. Helpompaa on sietää vainoa kuin huomata itseänsä kartettavan, ja siksi kuvastuikin syvä mielipaha paroonin lempeillä kasvoilla, kun hän nyt jälleen lähestyi poikaansa. Nikolas oli kuullut joka sanan, jonka taiteilija lausui, ja hänen verevät kasvonsa kalpenivat, kun hän näki kuinka tuo mies, johon hänen nuori sydämensä oli kiintynyt erityisellä mieltymyksellä, käänsi hänen isällensä selkänsä — aivan kuin kunniansa menettäneelle, jota kukin pyrkii karttamaan.
Elävästi muistuivat hänen mieleensä sanat, jotka Janus Dousa eilen erotessa oli lausunut hänelle, ja kun hän jälleen istui pöydän ääressä vastapäätä isäänsä, kohotti hän katseensa ja lausui epäröiden, mutta liikuttavan sydämellisellä ja huolestuneella äänellä:
— Isä, mitä on tapahtunut? Isä — ovatko he sitten niin aivan väärässä, kun tahtovat mieluummin olla hollantilaisia kuin espanjalaisia?
Wibisma loi poikaansa hämmästyneen ja nuhtelevan katseen. Ja kun hän tunsi oman vakaumuksensa horjuvan, vaikkapa vain hetkeksikin, ja koska mahtipontinen sana usein auttaa silloin kuin ei voi tai ei tahdo puolustautua asiallisilla perusteluilla, niin hän huudahti äänellä niin suuttuneella, ettei vuosikausiin ollut siten puhutellut tuota pian täysikasvuista lemmikkiänsä:
— Vai jo sinunkin mielesi alkaa tehdä tuota syöttiä, jolla Oranialainen houkuttelee nuo narrit puolellensa. Jos vielä kerran puhut tuohon tapaan, niin näytän kuinka nenäkkäitä poikanulikoita pidetään kurissa! — Tulkaa tänne, isäntä. Mitä merkitsevät nuo laitokset tuolla puussa?
— Nuo tyhmät ihmiset, hyvä herra, nuo leideniläiset narrit ovat syypäät noihin kujeisiin, enkä minä, teidän armonne. Kun sotamiehet, jotka piirityksen aikana olivat kaupungissa, läksivät pois, niin he koristelivat puun noin sopimattomalla tavalla. Minä olen täällä vanhemman herra van der Does'in vuokramiehenä, eikä minulla saa olla mitään omia mielipiteitä, sillä jollakinhan minun täytyy elättää itseni. Mutta niin totta kuin toivon autuasta kuolemaa, niin olen uskollinen Filip kuninkaalle.
— Siksi kunnes leideniläiset palaavat takaisin, vastasi Wibisma katkerasti. — Oliko tämä ravintola hallussanne piirityksen aikana?
— Oli, herra, eikä armollisilla espanjalaisilla herroilla ollut syytä sitä valittaa. Ja elleivät näin halvan miehen palvelukset ole mielestänne liian vähäarvoisia, niin olen käskettävänänne.
— Vai niin, vai niin, mutisi parooni itsekseen ja katseli tarkkaavasti tuota epämiellyttävää isäntää, jonka pienistä silmistä säteili kekseliäisyyttä ja viekkautta. Sitten hän kääntyi junkkarin puoleen sanoen:
— Katselepas hetkinen noita rastaita tuolla akkunassa, poikani, minulla olisi puhelemista isännän kanssa.