Nikolas nousi heti paikaltansa, ja kun hän, sen sijaan että olisi katsellut lintuja, katsoi noiden kahden Delftiin päin ratsastavan miehen jälkeen, joille Hollannin vapaus oli niin kallis, niin hän muisti vertauksen kahleista, jotka painavat maahan, ja hänen mieleensä kuvastuivat käädyt, jotka Filip kuningas armonsa osotteeksi oli lähettänyt hänen isällensä. Ehdottomasti kääntyi Nikolas tätä katsomaan. Tuossa hän seisoi kuiskaillen innokkaasti isännän kanssa. Nyt hän jo laski kätensä tämän hartialle. Oliko oikein, että hän tuolla tavoin kohteli miestä, jota hänen kumminkin täytyi halveksia kaikesta sydämestänsä? Tai olisiko hän — poikasta kauhistutti, sillä hänen mieleensä tuli sana "petturi", jonka eräs koulupojista oli huutanut hänen korvaansa kirkon luona tapellessa.
Kun sade hiljeni, läksivät matkustavaiset majatalosta. Erotessa vapaaherra salli tuon ruman isännän suudella hänen kättänsä, mutta junkkari ei sitä suvainnut.
Ratsastaessaan edelleen Haagiin päin isä ja poika eivät puhuneet monta sanaa keskenänsä.
Paremmin sujui puhe taiteilijalta ja miekkailijalta, jotka ratsastivat
Delftiin.
Nöyrästi, kuten nuoremman tulee, oli Vilhelmi huomauttanut kapteenia siitä, että tämä ehkä oli liian tulisesti ilmituonut vihansa aatelismiestä kohtaan.
— Totta, aivan totta, vastasi Allerts. — Tuo kiivauteni, tuo kiivauteni! Te ette voi aavistaa, herra Vilhelmi… Mutta elkäämme puhuko siitä.
— Ei, puhukaa pois, kapteeni.
— Ette te ajattele minusta sen parempaa, jos sitä kuinka selittelisinkin.
— No, puhukaamme sitten jostakin muusta.
— Ei, Vilhelmi. Eihän minun juuri tarvinne hävetä, sillä pelkuriksi minua ei toki kukaan luulle.