Taiteilija huudahti naurahtaen:
— Teitäkö pelkuriksi! Kuinka moneen espanjalaiseen olette jo iskenyt tuolla brescialaisella miekallanne?
— Pistänyt olen sillä enimmäkseen, herra, paljon useammin pistänyt kuin iskenyt, vastasi kapteeni. — Jos paholainen minua vaatisi kaksintaisteluun, niin kysyisin vain: "Otetaanko floretit vai espanjalaiset miekat?" — Mutta on kumminkin olemassa eräs, jota pelkään, hän on samalla paras ja huonoin ystäväni, hän on hollantilainen kuten tekin, hän on, että sen tietäisitte, se mies, joka ratsastaa tässä vieressänne. Kas, herra, kun joudun raivoihini, kun viikseni alkavat vavista, niin vähäinen ymmärrykseni lentää tipo tiehensä, aivan kuin teidän kyyhkysenne, jos päästätte ne irti. Te ette tunne minua, Vilhelmi.
— Enkö, herra? Kuinka usein pitää teitä sitten nähdä komentamassa tai miekkailusalissa?
— Se on lapsen leikkiä, — silloin olen tyyni kuin vesi tuolla ojassa. Mutta kun tapahtuu jotakin, joka käy vasten luontoani, kun — niin, kuinka sen sanoisin teille ilman vertauskuvia, lyhyesti ja selvästi?
— Selittäkää vain.
— Siis esimerkiksi, kun minun täytyy nähdä viekastelijaa kohdeltavan ikäänkuin hän olisi rehellinen ihminen…
— Niin tuo harmittaa teitä aika lailla.
— Harmittaako? Vai harmittaa! Raivoihini minä joudun kuin tiikeri, enkä saisi kumminkaan raivostua, en saisi! Roland, edeltäjäni, mitähän tästä lopuksi…
— No, no, hyvä herra, nyt partanne jo taas alkaa vavista!