— Mitähän nuo petturit luulivatkaan olevansa, kun heidän aatelisviittansa…
— Isäntä otti meidän viittamme aivan omin lupinsa valkean äärestä!
— Siitä vähät! Mutta tuo vääräsäärinen apina teki sen mielistelläksensä tuota espanjalaista kettua. Se minua kiukustutti, sitä en voinut sietää.
— Ettepä te liioin salannutkaan suuttumustanne. Oikein kävi ihmeekseni, kuinka tyynesti vapaaherra kuunteli parjauksianne.
— Sepä se, sehän se juuri! huusi miekkailija, ja hänen viiksensä alkoivat taas vavista arveluttavalla tavalla. — Sehän minut karkotti tuolta kapakasta, siksihän läksin itseäni pakoon. Se… se… Roland, edeltäjäni!
— En ymmärrä mitä tarkoitatte, herra.
— Ettekö? Vai ette! Kuinka voisittekaan sitä tehdä; mutta selitän sen teille. Katsokaas, nuori mies, kun te tulette niin vanhaksi kuin minä, niin tekin saatte kokea samaa. Vähän on metsässä vioittumattomia puita, harvassa ovat virheettömät ratsut, harvassa puutteettomat miekansäilät, ja miehiä tuskin löydätte ainoatakaan, joka olisi ehtinyt yli neljänkymmenen saamatta sydämeensä jotakin arkaa kohtaa. Toisille tuo tuottaa vähemmin kärsimystä, toisia se kiduttaa katkeralla tuskalla, — ja tuo, joka minulla on sydämessäni, se… se… Haluttaako teitä luoda silmäys poveeni?
Näin sanoen miekkailija löi leveään rintaansa ja jatkoi vilkkaasti vastausta odottamatta:
— Te tunnette minut ja tiedätte, millaista elantoni on, herra Vilhelmi. Kaikki tehtäväni, kaikki toimeni ovat ritarillisia. Miekka on minulle kaikki kaikessa. Oletteko nähnyt parempaa säilää tai varmempaa kättä kuin tämä tässä? Tokko sotamieheni minua tottelevat? Olenko säästänyt henkeäni taistellessa tuolla punaisten muurien ja tornien edustalla? En, kautta edeltäjäni Rolandin, en, en koskaan!
— Kuka sitten väittäisi vastaan, herra Allerts? Mutta sanokaa, mitä tarkoitatte puheellanne edeltäjästänne Rolandista?