— Entä minun mieheni?
— Häntä tapasin tohtorin tykönä. Herra Groot lähettää teille mitä sulimpia ja herttaisimpia terveisiä. Eilen ja toissa päivänä oli hänen luonansa lauluharjoitus. Hänellä on aina uusimmat sävellykset, mitkä tulevat Italiasta, ja kun me tätä motettia…
— Toiste siitä, herra Vilhelmi! Kertokaa ensiksi, mitä puolisoni…
— Herra pormestari tuli prinssin asioissa tohtorin luo. Hänellä oli kiire, eikä hän voinut viipyä siksi kuin aloimme laulaa. Laulu kävi oivallisesti. Tabulatuurin takia teidän ei tarvitse huolehtia. Kun te vain ihanalla äänellänne…
— Mutta, herra Vilhelmi!
— Ei, arvoisa rouva, te ette saa kieltäytyä. Herra Groot sanoi, että te Delftissä tyttönä ollessanne lauloitte ensi ääntä oivallisemmin kuin kukaan muu, ja jos te, jos Nordwykin armollinen rouva ja lisäksi herra van Akenin vanhin tytär…
— Mutta, hyvä herra, huudahti Maria yhä lisääntyvällä kärsimättömyydellä, — enhän nyt puhu teidän moteteistanne ja tabulatuureistanne, vaan puolisostani.
Vilhelmi katsasti nuoreen rouvaan puoleksi hämmästyneenä, puoleksi pelästyneenä. Sitten hän pudisti päätänsä hymyillen ajattelemattomuudellensa ja sanoi hyväntahtoisen katuvalla äänellä:
— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä! On kerran kaikkiaan niin, että meistä vähäpätöisetkin seikat tuntuvat ylen tärkeiltä, kun ne kokonaan täyttävät meidän oman mielemme. Teidän korvissanne täytyy sanasen poissaolevasta puolisostanne kaikua suloisemmalta kuin kaiken maailman musiikin. Se olisi minun pitänyt ymmärtää. Siis — pormestari voi hyvin ja hän on keskustellut paljon prinssin kanssa. Ennenkuin hän eilen aamulla läksi Dordrechtiin, antoi hän minulle tämän kirjeen ja käski minun tuomaan sen teille mitä herttaisinten terveisten ohella.
Näin sanoen taiteilija ojensi Marialle kirjeen. Tämä otti sen nopeasti hänen kädestänsä ja sanoi rukoilevasti: