Vihdoin hän tarttui kanteen sulkeaksensa sen; mutta hän viivähti vielä ja otti pakan kirjeitä, jotka olivat olleet lippaan pohjalla ja joiden päällä oli muutamia kummien antamia kulta- ja hopearahoja, vaatimattomia koristeita ja kuihtunut ruusu.
Sitten hän veti tuolin pöydän ääreen, istuutui ja alkoi lukea. Varsin tuttuja olivat hänelle nämät kirjeet. Jalo, toivehikas nuorukainen oli kirjoittanut ne morsiamellensa, Marian sisarelle. Ne olivat päivätyt Jenassa, jonne hän oli lähtenyt lopettamaan oikeustieteellisiä opintojansa. Joka sanassa ilmeni rakastavaisen mielen tulinen kaipaus, joka rivi kertoeli intohimosta, joka täytti kirjoittajan sydämen. Usein tuo nuori oppinut, joka ollessaan Delftissä tohtori Grootin oppilaana oli rakastunut morsiameensa tämän melkein vielä lapsena ollessa, puki tunteensa ylevän kaunopuheliaaseen muotoon.
Marian mieleen kuvastui hänen lukiessansa Jakoban suloinen olento ja hänen sulhonsa kauniit, haaveksivat kasvot. Hän muisteli heidän iloisia häitänsä ja lankomiehen hillitöntä, runsaslahjaista ystävää, joka oli tätä seurannut Hollantiin ollaksensa sulhaspoikana. Erotessa hän oli antanut Marialle tuon ruusun, joka nyt oli tuossa lippaassa. Ei Marian ääni ollut vielä sulautunut kenenkään ääneen niin kuin hänen, niin runollisen kauniita sanoja hänelle ei ollut puhunut kukaan muu, eivätkä hänen silmänsä koskaan toiste olleet kohdanneet niin säteileviä katseita kuin tuon nuoren tyyrinkiläisen aatelismiehen.
Häiden jälkeen oli Yrjö von Dornburg matkustanut kotiinsa ja nuori aviopari Haarlemiin. Maria ei ollut sen koommin kuullut muukalaisesta mitään, ja pian oli sisar puolisoinensa vaiennut ikuisiksi ajoiksi. Samaten kuin enimmät Haarlemin asukkaista hekin saivat surmansa espanjalaisten murhamiesten kädestä, silloin kuin tuo jalo, onneton kaupunki valloitettiin. Muuta ei tuo kallis sisar ollut jättänyt hänelle kuin elävän muiston itsestänsä ja nuo kirjeet, jotka nuorena kuollut vaimo parka oli saanut sulholtaan ja jotka nyt olivat Marian kädessä.
Niissä ilmeni rakkaus, ilmeni oikea, ylevä, ikuinen rakkaus, joka puhuu enkelein kielillä ja siirtää vuoret.
Ja tuossa oli sitten hänen miehensä kirje!
Voi tuota kuivaa sepustusta! Ei enää haluttanut avata sitä, kun hän nyt pani nuo kalliit muistot takaisin lippaaseen, — ja kumminkin laajeni hänen povensa, kun hän ajatteli puolisoansa. Hän tunsi rakastavansa häntä ja omistavansa hänen uskollisen sydämensä. Mutta hän ei ollut tyytyväinen, ei onnellinen, sillä Pietari omisti hänelle vain joko intohimoista hellyyttä tai isällistä hyvyyttä, ja hän kaipasi toisenlaista rakkautta. Hän, tuo oppineen Grootin oppilas, jopa ystäväkin, tuo nuori nainen, joka lapsuudestaan saakka oli seurustellut hienosti sivistyneiden miesten kanssa ja joka hartaasti rakasti maatansa, hän tunsi, että kykenisi tarjoamaan puolisollensa enemmän, paljoa enemmän, kuin tämä häneltä tahtoi ottaa vastaan. Ei hän ollut koskaan odottanut kuulevansa korupuheita tai hillittömiä tunteenpurkauksia tuon vakavan, tarmokkaan miehen suusta, mutta hän oli luullut, että tämä käsittäisi kaikkea sitä ylevää ja jaloa, mitä hänen povessansa liikkui, antaisi hänen ottaa osaa harrastuksiinsa ja ilmaisisi hänelle tunteensa ja ajatuksensa. Ettei niin ollut käynyt, sitä todisti jälleen tuo sisällyksetön kirje, jonka hän juuri oli saanut.
Pietari oli ollut Marian isä vainajan uskollinen ystävä. Myöskin hänen lankonsa oli nuoruuden hartaudella kiintynyt van der Werffiin, tuohon vanhempaan, kypsyneeseen vapaudenpuoltajaan. Hän oli aina puhunut Marialle Pietarista sanoin, jotka ilmaisivat mitä hartainta ihailua ja rakkautta. Kohta sen jälkeen kuin Marian isä oli kuollut ja tuo nuori aviopari oli saanut surmansa, Pietari tuli Delftiin, ja kun hän nyt puhui Marialle osanotostansa ja lohdutteli häntä, niin hänen voimakkaat, sydämelliset sanansa olivat kuin pelastuksen ankkuri, johon Maria voi tarttua hädissänsä. Tuo kelpo leideniläinen tuli yhä useammin Delftiin ja vieraili silloin aina Grootin talossa. Miesten neuvotellessa sai Maria täyttää lasit ja kuunnella heidän keskustelujansa. Puheltiin niitä näitä, ja usein herrojen puheet eivät Marian mielestä olleet juuri selviä eikä viisaita; mutta mitä van der Werff puhui, se oli aina järkevää, ja kipsikin olisi voinut ymmärtää hänen koruttomat, tarmokkaat sanansa. Niinkuin tammi huojuvien pajujen keskellä hän oli Mariasta. Tämä oli usein tiennyt Pietarin hengenvaarallisista matkoista, joita hän teki palvellakseen prinssiä ja vapaudenasiaa, ja sykkivin sydämin oli hän odottanut kuinka ne onnistuisivat.
Monesti oli silloin tullut hänen mieleensä se ajatus, että mahtaisi olla ihanaa kulkea läpi elämän tuon lujatahtoisen miehen vahvojen käsivarsien tukemana. Ja hän olikin ojentanut käsivartensa Mariaa kohden, ja tämä oli täyttänyt hänen pyyntönsä niin ylpeänä ja onnellisena kuin aseenkantaja, jota kuningas kutsuu lyödäksensä hänet ritariksi. Nyt muisteli Maria noita kuluneita aikoja, — ja kuinka elävästi johtuivatkaan hänen mieleensä kaikki toiveet, joita hänellä oli ollut seuratessansa miestänsä Leideniin!
Aviopuoliso ei ollut luvannut Marialle hänen rinnallaan mitään kevätkautta, mutta kaunoisen kesän ja syksyn. Nyt Marialle muistui tuo vertaus mieleen, — ja kuinka toisenlaiseksi olikaan heidän liittonsa muodostunut kuin hän oli luullut! Myrskyä, levottomuutta, taistelua, vaihetellen rasittavaa työtä ja sitten väsymystä, — tällaista oli Pietarin elämä, tätä näkemään hän oli pyytänyt Marian rinnallensa, edes haluamatta jakaa vaivojansa ja huoliansa vaimonsakin kannettaviksi. Niin ei saanut, niin ei voinut jatkua! Kaikki, mikä hänestä kotona oli ollut ihanaa ja suloista, se jäi täällä unhotuksiin. Musiikista ja runoudesta, jotka kotona olivat ylentäneet hänen mieltänsä, älykkäistä keskusteluista, jotka olivat järkeä kehittäneet, niistä ei täällä ollut tietoakaan. Barbaran ystävällisyys ei voinut korvata sitä, mitä hän oli kadottanut; jos hän olisi kokonaan omistanut miehensä rakkauden, niin hän olisi mielellään uhrannut tuon kaiken, — mutta kuinkahan mahtoikaan olla tämän rakkauden laita?