Katkeralla mielellä hän asetti lippaan takaisin säiliöön ja noudatti ruokakutsua. Suuren pöydän ääressä näki hän ainoastaan Adrianin ja palvelijat, sillä Barbara oli pikku Liisan tykönä.
Niin hyljätyksi, niin yksinäiseksi ja hyödyttömäksi kuin tänään hän ei ollut vielä koskaan tuntenut itseänsä. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Barbara piti huolta taloudesta, ja hän — hän oli vain estämässä miestänsä täyttämästä velvollisuuksiansa maata ja kaupunkia kohtaan.
Hänen näin miettiessänsä iski kolkutin jälleen ulko-oveen. Hän meni akkunaan. Lääkäri se oli. Liisa oli tullut sairaammaksi, ja hän, lapsen äiti, ei ollut edes tiedustellut kuinka pienokainen voi.
— Lapset, niin lapset! mumisi hän itseksensä. Väsyneille kasvoille ilmaantui eloa ja mieli kävi valoisammaksi hänen miettiessänsä: "Minä olen luvannut Pietarille kohdella niitä kuin omiani, ja tahdon täyttää mitä olen vapaasti ja omasta tahdostani ottanut tehdäkseni."
Sydän keveämpänä hän tuli hämärään sairashuoneeseen ja vetäisi oven nopeasti kiinni. Tohtori Bontius loi häneen nuhtelevan katseen ja Barbara sanoi:
— Hiljaa, hiljaa! Liisa on juuri nukahtanut!
Maria lähestyi vuodetta, mutta lääkäri peräytti hänet kysyen:
— Onko teillä ollut nokkoisrokko?
— Ei.
— Sitten ette saa enää tulla tähän huoneeseen. Missä Barbara rouva toimii, siinä ei tarvita muuta apua.