Maria ei vastannut mitään, vaan meni takaisin eteiseen. Hänen sydämensä oli niin raskas, niin sanomattoman raskas. Muukalaiseksi tunsi hän itsensä miehensä talossa. Hänen täytyi päästä ulkoilmaan, ja kun hän, otettuaan liinan yllensä, laskeutui portaita alas, oli hänestä sietämätön tuo haju, joka kohosi alakerrasta, säilytyshuoneessa olevista nahkakääröistä, — vaikka hän ennen sitä tuskin oli huomannutkaan. Hän toivoi olevansa äitinsä ja delftiläisten ystäviensä tykönä hiljaisessa, vilvakkaassa kodissansa. Nyt hän ensi kerran rohkeni pitää itseään onnettomana, ja kun hän silmät maahan luotuina kulki vastatuulessa katuja pitkin, vastusti hän turhaan salaperäistä. synkkää voimaa, joka häntä pakotti huolellisesti johtamaan mieleensä kaikkea, mikä oli käynyt toisin kuin hän oli toivonut.
Kahdeksas luku.
Lähdettyään pormestarin talosta soittotaiteilija meni nuoren herra Matenesse van Wibisman tädin luo noutamaan viittaansa, sillä sitä ei ollut tuotu hänelle takaisin. Tavallisesti hän ei liioin välittänyt puvustansa, mutta nyt hänestä oli kumminkin mieluista, että sade pidätti ihmiset kotona; sillä tuo ahtaaksi käynyt viitta, joka hänellä oli yllänsä, ei voinut näyttää ylen muhkealta. Vilhelmi ei liene näyttänytkään kovin varakkaalta, sillä kun hän saapui vanhan neiti Hoogstratenin suureen, komeaan etuhuoneeseen, niin hovimestari Belotti otti hänet vastaan niin alentuvaisesti kuin hän olisi ollut kerjäläinen.
Mutta pian neaappelilainen, jonka suussa tuo voimakas hollanninkieli kuului kuin vilustuneen laulajan korinalta, muutti käytöksensä, kun Vilhelmi oivallisella italiankielellä rauhallisesti selitti hänelle mitä varten oli tullut. Kävipä tuo tyly palvelija oikein hyväntahtoiseksi ja toimeliaan kohteliaaksikin, kun kuuli äidinkielensä suloisia sointuja. Hän yritti ruveta Vilhelmin kanssa keskustelemaan kotimaastansa, mutta tämä keskeytti häntä ja kehotti toistamiseen noutamaan viitan.
Belotti vei hänet nyt kohteliaasti sivukamariin, joka oli suuren etuhuoneen vieressä, auttoi viitan hänen päältänsä ja nousi sitten portaita ylös. Kun hetki toisensa jälkeen kului ja lopuksi jo neljännestuntikin oli mennyt menojaan, eikä palvelijaa alkanut näkyä enemmän kuin viittaakaan, niin nuori mies kadotti kärsivällisyytensä — mikä ei juuri hevillä tapahtunut — ja todellinen vaara jo alkoi uhata lyijyjuotoksista ruutua, jota hän sormillaan rummutteli, kun ovi vihdoinkin aukeni. Vilhelmi huomasi sen kyllä, mutta hän takoi ruutua vain yhä kiivaammin, osottaaksensa italialaiselle oikein ilmeisesti, että aika oli käynyt hänestä pitkäksi. Mutta nopeasti poistuivat hänen sormensa akkunasta, sillä hänen takanansa lausui sointuisa naisääni oivallisella hollanninkielellä:
— Onko sotalaulunne jo lopussa, hyvä herra? Belotti tuo viittanne.
Vilhelmi kääntyi puhujaan päin ja katsoi hämillään ja sanatonna nuoreen aatelisneitiin, joka seisoi aivan hänen edessänsä. Nuo piirteet olivat hänelle tutut, mutta — mutta eiväthän vuodet viedessään nuorenna jumalattariakaan, ja kuolevaiset ihmistyttäret kasvavat eivätkä pienene. Vaan nainen, jonka hän oli luullut näkevänsä edessänsä, jonka kanssa hän oli ollut varsin tuttu tuolla ikuisessa Roomassa ja jota ei ollut koskaan unohtanut, — hän oli vanhempi ja kookkaampi kuin tämä neiti, joka oli niin hänen näköisensä ja jota ei näyttänyt ollenkaan miellyttävän Vilhelmin hämmästynyt ja tutkiva katse. Ylpeästi hän viittasi hovimestarille ja sanoi italiankielellä:
— Antakaa herralle hänen viittansa, Belotti, ja sanokaa hänelle, että tulin pyytämään anteeksi että olitte unohtanut lähettää sen.
Näin sanoen Henriika van Hoogstraten kääntyi oveen päin, mutta Vilhelmi kiiruhti nopeasti parilla askeleella hänen jälkeensä ja huudahti:
— Ei toki, ei toki, arvoisa neiti! Minunhan on pyydettävä anteeksi.
Mutta jos joskus olette tavannut hämmästyttävää yhdennäköisyyttä…