— Ja jos tämä sävellys ansaitsee säilyä unhoon joutumasta, niin voihan tapahtua että verraton laulukunta sen kerran…
— Esittää teille, tarkoitatte?
— En, neiti. Se on täyttänyt tarkoituksensa, jos se kerrankaan esitetään ylevällä tavalla. Tosin kernaasti tahtoisin olla sitä kuulemassa, mutta tämä toivomukseni ei ole likimainkaan niin harras kuin tuo toinen.
— Kuinka vaatimatonta!
— Itse säveltäminen on minulle jo tuottanut kylliksi nautintoa.
Henriika katsahti osaaottavasti taiteilijaan ja hänen sointuisa äänensä kuului lempeämmältä, kun hän lausui:
— Minun käy teitä sääliksi, herra. Teidän sävellyksenne miellyttää minua, miksi en sitä myöntäisi. Monin paikoin se tunkee sydämeen. Mutta kuinka se turmellaankaan teidän kirkoissanne! Teidän kerettiläisyytenne tekee lopun kaikesta taiteesta. Suurten maalarien teokset teitä kauhistuttavat, eikä paremmin ole käyvä säveltaiteenkaan, joka kumminkin on kukoistanut täällä Alankomaissa.
— Minä uskallan toivoa päinvastaista.
— Te erehdytte, herra, te erehdytte. Sillä jos teidän puolustamanne asia pääsee voitolle — mistä pyhä neitsyt meitä varjelkoon — niin ei Hollannissa pian ole muuta kuin tavaravarastoja, työhuoneita ja koruttomia saarnahuoneita, joista viimein karkotetaan laulu ja urutkin.
— Ei suinkaan, neiti. Pienessä Ateenassa alkoivat taiteet kukoistaa vasta sitten kuin se oli turvannut vapautensa sodassa persialaisia vastaan.