— Ateena ja — Leiden! vastasi Henriika ivallisesti. — Pöllöjä on tosin
Pankrationtornissa, mutta mistä löydämme Minervan?
Henriikan lausuessa nauraen nämät sanat, huusi kimakka naisääni jo kolmannen kerran hänen nimeänsä. Nyt keskeytti hän puheensa ja sanoi:
— Minun täytyy lähteä. Nämä nuotit minä pidän.
— Minulle on kunniaksi, jos suvaitsette ottaa ne, ja sallisittekohan minun tuoda teille toisiakin?
— Henriika! kuului taas portailta, ja neiti vastasi nopeasti:
— Antakaa vain Belotti'lle mitä tahdotte, mutta pian, sillä minä en jää tänne enää pitkäksi aikaa.
Vilhelmi katsoi Henriikan jälkeen. Yhtä nopeata ja itsetietoista kuin hänen puheensa, oli hänen käyntinsäkin, kun hän nyt kulki avaran etuhuoneen poikki ja portaita ylös, — ja taaskin taiteilija muisti roomalaisen ystävättärensä.
Vanhan italialaisen katseet seurasivat myöskin Henriikaa. Kun tämä katosi leveän porraskäytävän viimeiseen käänteeseen, kohautti palvelija olkapäitään, kääntyi taiteilijan puoleen ja lausui osaaottavasti:
— Neidin laita ei ole oikein. Aina vain kiihkoa, aina kuin latingissa oleva pistooli. Ja sitten vielä tuo hirmuinen päänsärky! Ei hän ollut tuollainen tänne tullessansa.
— Onko neiti sairas?