— Maalarienko ja soittoniekkojen seuraan:
— He olivat kaikki tyyni ylevämielisiä taiteilijoita. Väliin hän oli hilpein meistä kaikista.
— Väliin siis vain?
— Niin, väliin, sillä toisin hetkin, toisin päivin oli hänen mielensä synkkä, ylen synkkä. Kuin auringonpaiste ja sade vaihtelevat huhtikuun päivänä, niin vaihteli hänen mielessänsä epätoivo ja huumaava elämänilo.
— Omituinen olento. Tiedättekö minne hän joutui?·
— En, neiti. Eräänä iltana hän sai Milanosta kirjeen, jossa lienee ollut huonoja sanomia, ja seuraavana päivänä hän oli kadonnut jäähyväisiä lausumatta.
— Ettekö koettanut päästä hänen jäljillensä?
Vilhelmi punastui ja vastasi hämillänsä:
— Siihen minulla ei ollut oikeutta, ja kohta hänen lähdettyänsä sairastuin — sairastuin aivan hengenvaarallisesti.
— Te rakastitte häntä?