— Arvoisa neiti, minun täytyy pyytää teitä…
— Te rakastitte häntä. Ja rakastiko hän teitä?
— Me olemme tunteneet toisemme vain eilisestä saakka, neiti van
Hoogstraten.
— Suokaa anteeksi! Mutta jos noudatatte tahtoani, niin emme nyt tapaa toisiamme viimeistä kertaa, vaikkakin tuo nainen varmaan on toinen henkilö kuin se, jota tarkoitin. Toiste näkemiin! Te kuulette, että tuosta huutelemisesta ei taaskaan tule loppua. Te olette minussa herättänyt osanottoa omituista ystävätärtänne kohtaan, ja toiste pitää teidän kertoa minulle enemmän hänestä. Mutta yksi seikka vielä. Voiko kunniallinen tyttö häpeätä tuntematta yhä edelleenkin keskustella hänestä teidän kanssanne?
— Voi, jos ette pelkää puhua jalosta naisesta, jolla ei ollut muuta suojelijaa kuin oma itsensä.
— Teitä mainitsematta! huudahti Henriika lähtien huoneesta.
Ajatuksiinsa vaipuneena kulki taiteilija kotiinsa päin. Oliko Isabella tuon neidin sukulainen? Hän oli kertonut Henriikalle melkein kaikki mitä tiesi hänen ulkonaisista olosuhteistansa, ja ehkäpä neiti oli oikeutettu näiden nojalla nimittämään häntä seikkailijattareksi, kuten monet Roomassakin olivat tehneet. Tuo sana kirveli hänen sydäntänsä, ja Henriikan kysymys, rakastiko hän tuota muukalaista, kiusasi häntä ja oli hänen mielestänsä sopimaton ja liian lähentelevä. Totta oli, että Vilhelmi oli tulisesti rakastanut tuota naista; vaikeata hänen oli ollut kestää sitä, ettei ollut muuta kuin hänen hyvä toverinsa ja luotettava ystävänsä. Monet taistelut Vilhelmi oli taistellut salataksensa häneltä tunteitansa, ja hän tiesi, että olisi kumminkin langennut koetuksissa ja paljastanut hänelle sydämensä, ellei olisi pelännyt Isabellan halveksuen sysäävän häntä luotansa. Vanhat sydämenhaavat ratkesivat nyt jälleen vuotamaan, ja hän muisteli tuota aikaa, jolloin Isabella äkkiä jäähyväisiä lausumatta oli lähtenyt Roomasta. Töin tuskin parannuttuansa kovasta taudistansa oli Vilhelmi palannut kotimaahansa kalpeana ja siipirikkona, ja kuukausia oli kulunut, ennenkuin hän jälleen voi nauttia taiteestansa. Aluksi oli Isabellan muisto herättänyt hänessä vain katkeria tunteita, mutta nyt hänen hiljaisen, kestävän kamppailun jälkeen oli onnistunut — ei tosin unohtaa, vaan poistaa katkerat tunteet siitä puhtaasta ja ihanasta nautinnosta, jota hänelle tuotti Isabellan muisteleminen. Tänään yritti taistelu taaskin alkaa uudelleen, mutta hän ei mielinyt joutua tappiolle, vaan pyrki säilyttämään sydämessänsä Isabellan kuvan sen täydessä ihanuudessa.
Mieli kuohuksissa palasi Henriika tätinsä luokse. Olikohan se seikkailijatar, josta taiteilija oli puhunut, tuo ainoa olento, jota hän rakasti tulisen sydämensä koko kiihkolla? Oliko Isabella hänen kadonnut sisarensa? Moni seikka näytti todistavan, että niin ei ollut, mutta aivan mahdotonta tuo ei kumminkaan ollut. Nuo kysymykset ahdistivat hänen mieltänsä, ja kuta vähemmän lepoa täti soi hänelle, sitä tuskallisemmaksi kävi päänsärky, sitä selvemmin hän tunsi, että kuume, jonka masentavaa valtaa hän oli vastustanut pitkät ajat, nyt pääsisi voitolle.
Yhdeksäs luku.
Illalla kolmantena päivänä sen jälkeen kuin Vilhelmi oli keskustellut Henriikan kanssa, sattui taiteilija kulkemaan Nobelkatua Hoogstratenin talon ohitse.