Ennenkuin hän oli ehtinyt talon kohdalle, näki hän kahden herran, joiden edellä palvelija kantoi lyhtyä, kadun poikki lähestyvän sitä.
Vilhelmi kävi tarkkaavaksi. Nyt tarttui palvelija kolkuttimeen. Valo hänen lyhdystänsä lankesi miesten kasvoille. Molemmat olivat hänelle tuttuja.
Tuo pieni, siro vanhus, jolla oli suippo lakki ja lyhyt musta samettiviitta, oli abbé Picard, lystikäs pariisilainen, joka oli tullut Leideniin kymmenen vuotta sitten ja antoi kaupungin varakkaissa taloissa opetusta ranskankielessä. Hän oli ollut Vilhelminkin opettaja, mutta taiteilijan isä, veronkantaja, ei pitänyt tuosta liukaskielisestä muukalaisesta, sillä hänen kerrottiin lähteneen rakkaasta Ranskastansa jonkun ruman jutun takia, ja Kornelio herra epäili häntä espanjalaiseksi vakoilijaksi. Tuo toinen, keskikokoinen, harmaapäinen, tavattoman lihava herrasmies, jonka turkiksilla reunustettuun viittaan oli mennyt ylen paljon verkaa, oli signor Lamperi, Antwerpenissä olevan suuren italialaisen kauppahuoneen Bonvisin edustaja. Hänellä oli tapana joka vuosi haikaroiden ja pääskysten palatessa tulla kauppatoimien takia muutamaksi viikoksi Leideniin, ja ylen tervetullut hän oli joka kapakkaan, hän kun loppumattomiin osasi kertoella lystikkäitä juttuja. Ennenkuin nuo molemmat herrat menivät sisään, yhtyi heihin kolmas, jonka edellä kaksi palvelijaa kantoi lyhtyjä. Laaja viitta verhosi hänen kookasta vartaloansa, hänkin oli vanhuuden rajalla, eikä ollut hänkään Vilhelmille vieras, sillä tuo katoolinen monseigneur Gloria, joka usein Haarlemista käsin kävi Leidenissä, oli jalon säveltaiteen suosija ja oli nuoren taiteilijan lähtiessä Italiaan varustanut häntä arvokkailla suosituskirjeillä, huolimatta hänen harhaoppisuudestansa.
Vilhelmi jatkoi matkaansa katuoven sulkeutuessa noiden kolmen herran jälkeen. Hovimestari Belotti oli eilen kertonut, että nuori neiti näytti hänestä varsin sairaalta, mutta koska vanha neiti otti vastaan vieraita, niin varmaankin hänen veljentyttärensä voi paremmin.
Hoogstratenin talon alakerta oli tänä iltana kirkkaasti valaistu; toisesta kerroksesta tunki vain yhdestä ainoasta akkunasta tasainen valo himmeästi Nobelkadulle; mutta hän, jota varten tuo valkea paloi, istui levottomana, silmät kuumeesta palavina, jykevän pöydän ääressä, painaen otsaansa sen marmorilevyyn. Henriika oli aivan yksin tuossa suuressa, ylen korkeassa huoneessa, jonka täti oli määrännyt hänen asuttavakseen, vahvasta kultakirjokankaasta tehtyjen kellastuneiden uutimien takana oli hänen sänkynsä, tavattoman leveä, kömpelötekoinen kapine. Isoja olivat muutkin huonekalut ja kulunutta niiden komeus. Joka tuoli, joka pöytä näytti siltä kuin se olisi ollut kotoisin rappeutuneesta juhlasalista. Tästä suuresta huoneesta ei puuttunut mitään tarvekalua, mutta kumminkaan se ei ollut vähintäkään kodikas eikä hauska, ja tuskinpa kenenkään päähän olisi pälkähtänyt se ajatus, että tässä asui nuori tyttö, ellei olisi nähnyt tuota suurta kullattua harppua, joka oli asetettu uunin vieressä olevaa kovaksi täytettyä leposohvaa vasten.
Henriikan päätä poltti, mutta hänen jalkansa olivat jähmettyä tuolla matottomalla kipsilattialla, vaikka hän olikin käärinyt liinan niiden ympärille.
Vähän sen jälkeen kuin nuo kolme herraa olivat tulleet taloon, nousi naisolento ylös portaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Ylen jännitetyillä aistimillansa huomasi Henriika atlassikenkien hiljaisen sipsutuksen ja silkkilaahuksen kahinan jo paljoa ennemmin kuin tulija oli saapunut huoneeseen, ja nopeammin hengittäen hän nousi paikaltaan ja oikaisihe suoraksi.
Kolkuttamatta aukaisi nyt laihahko käsi oven, ja vanha neiti van
Hoogstraten astui suoraa päätä veljentytärtänsä kohden.
Tuo iäkäs nainen oli muinoin ollut kaunis, mutta nykyisin ja liiatenkin tällä hetkellä hän näytti varsin omituiselta ja epämiellyttävältä.
Hänen käyrää, laihaa varttansa verhosi pitkällä laahuksella varustettu paksu vaaleanpunainen silkkileninki. Pieni pää oli upotettu kaularöyheloön, tavattoman korkeaan ja leveään pitsilaitokseen. Leningin kaarteesta näkyvää kelmeätä kaulaa peittivät pitkät käädyt, joissa hohti helmiä ja jalokiviä, ja taitehikkaasti järjestettyjen vaaleiden venetialaisten kiharoiden ylitse liehui kamelikurjensulkia, jotka olivat pystytetyt vaaleansinisellä sametilla päällystettyyn pallukkaan. Voimakas hajuveden tuoksu tunki sisään jo hänen edellänsä. Se lienee hänestä itsestänsäkin ollut liian voimakas, sillä suuri kimeltävä viuhka, joka hänellä oli kädessänsä, pysyi lakkaamatta liikkeessä ja alkoi liehua yhä kiivaammin, kun Henriika kehotukseen: — Pian, pian! - vastasi tarmokkaasti: — En tule, täti.