— Tuo teki hyvää ja oli minulle tarpeen. Miehillä oli parempi halu huvittelemaan kuin harjoittelemaan, mutta me panimme pakon, — Warmondin junkkari Duivenvoorde ja minä. Kuka tietää kuinka pian meidän tulee näyttää mihin kelpaamme. Kautta Rolandin, edeltäjäni! Tuollainen mielettömyys on kuin nuija, johon eivät pysty florensilaiset miekkasimet, eivät sirot terssit eivätkä kvartit. Oikein tuosta tulin huonolle tuulelle.
— No, ehkäpä se pian kääntyy, vastasi Vilhelmi iloisesti ja heitti virnansiemeniä ja vehnäjyviä suurelle kyyhkyselle, joka oli laskeutunut parvekkeen kaidepuulle.
— Nuo tarvitsevat ruokaa, ja mitä hyötyä niistä on! huudahti Allerts katsoen kyyhkystä. — Warmondin herra, joka on Jumalan mielen mukainen mies, toi minulle juuri kaksi haukkaa; tahdotteko tulla katsomaan, kun minä niitä kesytän?
— En, kapteeni, musiikki ja kyyhkyseni riittävät minulle.
— Kuten tahdotte. — Tuo pitkäkaula on lystikäs eläjä.
— Mistä maasta arvelette sen olevan sukuisin? Nyt se lentää toisten luo. Silmäilkää sitä ja vastatkaa sitten.
— Kuningas Salomo sen olisi tiennyt, — hänhän oli lintujen hyvä tuttu.
— Katselkaa sitä vain, niin pääsette siitä selville.
— Herralla on jäykkä kaula ja pää tavattoman pystyssä.
— Entä nokka?