Ihana oli näköala joka suuntaan tämän erillään sijaitsevan talon parvekkeelta. Siitä voi nähdä melkein yhtä kauas kuin Leidenin keskellä kohoavan vanhan roomalaislinnan huipusta. Niinkuin hämähäkki verkkonsa keskipisteessä oli Vilhelmin syntymäkaupunki noiden lukemattomien niittyjä risteilevien joenhaarojen ja kanavien keskellä. Punaisista tiileistä rakennetut vallimuurit, joita huuhteli tumma vesiviiru, ympäröivät torneineen ja linnoituksineen tuota siistiä paikkakuntaa kuten otsanauha tyttösen päätä. Ja höllästi sidotun orjantappuraseppeleen tavoin kiersi muuria toinen, linnoitusten ja ulkovarustusten muodostama, paikoin katkaistu ympyrä. Ulkovarustusten ja kaupunginmuurien välillä kävivät kaupunkilaisten nautalaumat laitumella ja kauempana näkyi kyliä ja maakartanoita.
Kun tänä kirkkaana huhtikuun päivänä katsoi pohjoseen päin, näki Haarleminmeren; lännessä taas, toisella puolen Haagin jo vihoittavaa lehtimetsikköä, täytyi noiden hietasärkkien olla, jotka luonto oli luonut suojellaksensa maata sitä ahdistelevilta aalloilta. Lujemmin ja voimakkaammin vastusti tämä kukkulainen selänne veden hyökkäyksiä, kuin Allenin, Leiderdorpin ja Valkenburgin, noiden kolmen Reinin varrella sijaitsevan linnoituksen multavallit ja varustukset voivat vastustaa vihollisten sotajoukkoja. Ja tuolla oli Rein! Vilhelmi katseli tuota kapeata ja hitaasti virtaavaa jokea, ja se oli hänen mielestänsä kuin valtaistuimelta syösty kuningas, joka oli menettänyt mahtinsa ja suuruutensa ja nyt koetti ahtaassa piirissä hyödyttää niillä hyvyyksillä, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle. Taiteilijahan oli nähnyt tuon ihanan jakaumattoman saksalaisen Reinin, ja usein kulkivat hänen ajatuksensa sen mukana etelää kohden; mutta vielä paljoa useammin ne voimakkaassa lennossa riensivät kohden italialaisen alppiseudun ihaninta helmeä, Luganonjärveä, ja kun hän muisteli sitä ja Välimerta, kuvastui hänen mieleensä smaragdinvärinen vehreys, tumma sini ja kullalta kimmeltävä hohde, ja sellaisina hetkinä sukeutui hänen haaveiluistansa sulosointuja, ihania säveleitä!
Ja hänen matkansa Lugonasta Milanoon! Vaatimaton ja ylen täyteen ahdettu oli vaunu, jossa hän oli tullut tuohon Leonardon kaupunkiin, mutta siinähän hän oli löytänyt Isabellan! Ja Rooma, Rooma, tuo jalo, unohtumaton Rooma, jossa kehittyy, jossa voimat ja hengenlahjat kasvavat ja jonka jätettyänsä käy kurjaksi kaihosta!
Vasta Roomassa oli Vilhelmi oppinut oikein käsittämään mitä taide on, mitä oli hänen oma, ihana taiteensa. Siellä, Isabellan läheisyydessä, oli hänelle auennut uusi maailma. Mutta nuo kukkaset, jotka silloin olivat versoneet hänen sydämessänsä, oli pannut kova halla, ja hän tiesi, että ne olivat kuihtuneet eivätkä voisi kantaa mitään hedelmää. — Vaan tänään hänen onnistui palauttaa mieleensä Isabellan nuorekkaan ihana kuva ja ajatella kadotetun lemmityn asemasta hyväntahtoista Isabella ystävätärtänsä, ja hän uneksui taivaasta, sinisestä kuin kiinteä turkoosi ja keveät kaunokit, suihkulähteistä ja solakoista patsaista, öljypuulehdoista ja marmorikuvista, viileistä kirkkoholveista ja hohtavista huviloista, säkenöivistä silmistä ja säihkyvästä viinistä, ihanista laulukuoroista ja — Isabellan laulusta!
Kuhertelevat kyyhkyset lensivät edes takaisin lakkansa ympärillä, mutta ne saivat tehdä mitä halusivat, hoitaja ei nähnyt, ei kuullut niiden puuhia.
Miekkailunopettaja Allerts nousi portaita ylös tuohon näkötorniin, mutta vasta kun hän seisoi parvekkeella Vilhelmin vieressä ja tervehti häntä syvällä äänellänsä, huomasi tämä hänet.
— Missä onkaan oltu, herra Vilhelmi? kysyi harmaaparta. — Tässäkö verkaa kutovassa Leidenissä? Ei, toden totta! Varmaankin Musika rouvan luona Olympossa, — jos hän muutoin asuukaan siellä.
— Oikein arvasitte, vastasi Vilhelmi, pyyhkäisten molemmin käsin hiukset otsaltaan. — Olin hänen luonaan vieraisilla, ja hän käski sanoa teille terveisiä.
— Viekää siis myös hänelle minun terveiseni, vastasi toinen, — mutta kyllä hän muutoin on vain kaukaisempia tuttujani. Minun kurkkuni soveltuu paremmin juomiseen kuin laulamiseen. Sallitteko?
Miekkailija otti tuopin, jonka äiti päivittäin täytti oluella ja asetti lemmikkinsä huoneeseen. Hän joi siitä aika siemauksen, pyyhkäisi sitten viiksiänsä ja sanoi: