— Te olette närkäs, Belotti.
— En ole, armollinen neiti, mutta minä olen vanha ja minua kammottaa ajatellessa että joskus voisin sairastua iässä talossa.
Neiti kohautti olkapäitään ja huudahti kääntyen kamarineitsyeen:
— Nouda kantotuoli, Denise. Te olette vapaa palveluksestani, Belotti.
Kymmenes luku.
Tuota yötä, jolloin tauti ja kärsimykset olivat tunkeuneet Hoogstratenin taloon, seurasi ihana aamu. Haikaroiden oli jälleen hyvä olla Hollannissa, ja äänekkäästi ja iloisesti kotkotellen ne lensivät päivänpaisteisille niityille päin. Tämä päivä oli sellainen, jollaisia huhtikuu usein loppunsa edellä suo ihmisille, ikäänkuin osottaaksensa heille, että he ylistelevät liiaksi hänen seuraajaansa toukokuuta, mutta sitä vastoin liian vähän häntä itseänsä. Hänen vallitessaanhan, sen voi huhtikuu lukea kunniaksensa, syntyy kevät, ja hänen kukoistava perillisensä vahvistaa vain sen voimia ja kehittää sen kauneutta.
Oli sunnuntai, ja kun sellaisena päivänä kellojen soidessa kuljeskelee Hollannissa päivänpaisteisia teitä, kukkivien niittyjen poikki, joilla käy laitumella lukemattomia kirjavia nautoja, villavia lampaita ja joutilaita hevosia, kun tulee vastaan siistipukuisia talonpoikia, talonpoikaisnaisia, joiden lumivalkoisten pitsipäähineiden alla hohtavat kiiltävät kultalevyt, juhlivia porvareita kirjavissa pyhävaatteissa ja lupapäivistä iloitsevia koululapsia — silloin tuntuu pian siltä kuin luontokin olisi pukeutunut juhlapukuun, kuin vehreys olisi tuoreampaa, sini kirkkaampaa ja kukkakentät monivärisemmät kuin arkipäivinä.
Iloinen juhlamieli oli varmaan vallannut nuokin porvarit, jotka tänään kiiruhtivat mikä jalkaisin, mikä suurilla, täyteen ahdetuilla halkorattailla, mikä taas Reiniä pitkin kirjavissa veneissä luonnon helmaan, viettääksensä siellä vaimoinensa ja lapsinensa lepopäivän tuottamat joutohetket, nautiten maalaisleipää, keltaista voita ja tuoretta juustoa ynnä maitoa ja viileätä olutta.
Taiteilija Vilhelmi oli jo aikoja sitten suorittanut urkujensoiton kirkossa, mutta hän ei ollut kumminkaan kiiruhtanut ikäistensä kanssa ulkoilmaan, sillä hänellä oli tapana tällaisina päivinä käyttää lepohetket pitempiin matkoihin, — matkoihin sellaisiin, jotka eivät ollenkaan kysyneet hänen anturoitansa.
Hän käytti lentimiä, jotka tuulen nopeudella veivät hänet kotimaan alankojen yli, halki Saksanmaan vuoristojen ja laaksojen, Alppien poikki Italiaan. Varsin sopiva paikka olikin hänellä käytettävänään, kun hän täten tahtoi unohtaa nykyisyyden ja ympäristönsä, vaipuakseen menneisyyden ja tuon kaukaisen maan muistelemiseen. Hänen veljensä Ulrikki ja Johannes, jotka olivat soittotaiteilijoita hekin ja olivat kateutta tuntematta huomanneet Vilhelmin etevämmyyden ja auttoivat häntä kehittymään yhä edelleen, olivat sillä aikaa kuin Vilhelmi oli oleskellut Italiassa rakentaneet hänelle kotitalon suippokattoiseen päätyyn sievoisen ullakkokamarin, josta leveä ovi johti pienelle parvekkeelle. Täällä oli puinen penkki, jolla Vilhelmin oli tapana istua kyyhkystensä lentoa katsellen ja haaveksivasti silmäillen avaruuteen tai kuunnellen, jos hänet valtasi taiteellinen luomishalu, noita säveleitä, jotka uhkuivat esiin hänen povestansa täyttäen hänen sielunsa.