— Nobelkadultako? Laskekaa minut, Vilhelmi, sillä tuota luopiojoukkiota…
— Odottakaa vähän, portailla on tilaa vain yhdelle, pyysi taiteilija ja ojensi kätensä Belotti'lle, vetääksensä hänet ylimmältä astuimelta sisään.
— Espanjalaisia ja heidän hengenheimolaisiaan, mutisi kapteeni itsekseen, läheni ovea ja huudahti portaita laskeutuessaan:
— Odotan täällä alhaalla, kunnes ilma jälleen on puhdasta.
Parransänki peitti nyt hovimestarin kauniita kasvoja, jotka tavallisesti olivat mitä huolellisimmin sileiksi ajellut, ja huolestuneelta ja valvomisesta väsyneeltä näytti vanhus kertoessaan Vilhelmille, mitä eilisestä illasta saakka oli tapahtunut hänen emäntänsä talossa.
— Kenellä on kuuma veri, sanoi italialainen jatkaessaan kertomustaan, — sen vuodet vieriessään kyllä tekevät heikommaksi, mutta eivät tyyneksi. Minä en voinut nähdä tuota enkeli parkaa — sillä ei hän ole kaukana pyhän neitsyen istuimesta — kohdeltavan kuin sairasta koiraa, joka heitetään ulos kartanolle, ja niin pyysin eroa palveluksesta.
— Se on kunniaksi teille, mutta ei juuri hyödyksi tällä hetkellä. Onko neiti sitten todellakin viety tuohon kosteaan huoneeseen?
— Ei, herra. Isä Damianus saapui ja selitti vanhalle neidille mitä pyhä neitsyt vaatii kristityltä ihmiseltä, ja kun neiti yhä vielä koetti toteuttaa tahtoansa, nuhteli tuo pyhä mies häntä niin jyrkin ja ankarin sanoin, että hänen täytyi taipua. Nyt lepää nuori neiti posket hehkuvina vuoteessa ja hourailee.
— Ja kuka hoitaa sairasta?
— Lääkärin tähdenhän juuri tulin luoksenne, hyvä herra, sillä tohtori de Bont'ia, joka tuli heti kun häntä käytiin noutamassa, emäntäni kohteli niin sopimattomasti, että tämä muitta mutkitta käänsi hänelle selkänsä ja sanoi minulle mennessään, ettei hän enää palaisi.