— Tuon hengenvaarassa olevan tytön luota?
— Se on kurjan kurjaa, mutta nyt on vanha neiti itse sairaana.
— Oivallista, — oivallista! huudahti Allerts lyöden kätensä yhteen. — Ellei paholainen pelkää häntä, vaan tahtoo hänet noutaa, niin minä maksan kyytihevoset. Mutta entä tyttö, tuo sairas tyttö?
— Tämä herra pyytää minua koettamaan taivuttaa de Bont’in menemään jälleen hänen luoksensa. Tehän olette ystäviä tohtorin kanssa?
— Me olimme, Vilhelmi, olimme. Mutta viime perjantaina jouduimme kovaan kiistaan uusista kypäreistä, ja nyt tuo oppinut puolijumala vaatii, että pyytäisin häneltä anteeksi. Mutta peräytyminen ei kuulu tapoihini.
— Oi, rakas herra, huudahti Belotti liikuttavan hartaasti. — Tuo lapsi raukka makaa avutonna, mitä kovimmassa kuumeessa. Jos taivas on teitä itseänne siunannut antamalla teille lapsia…
— Rauhoittukaa, vanhus, rauhoittukaa, vastasi kapteeni, sivellen ystävällisesti Belotti'in harmaita hiuksia. — Lapseni eivät tosin kuulu tähän, mutta me teemme tuon nuoren naisen hyväksi mitä voimme. Näkemiin saakka, hyvät herrat! Roland, edeltäjäni, mitä kaikkea saakaan kokea! Hamppuhan on huokeata Hollannissa, ja kumminkin tuollainen syöjätär saa aivan meidän keskellämme elää vanhaksi kuin korppi!
Näin sanoen hän laskeusi portaita alas. Vasta kadulle tultuansa hän alkoi miettiä, millä sanoin pyytäisi anteeksi tohtori de Bont'ilta, ja hänen kasvonsa kävivät happamen näköisiksi, mutta samalla vilkkueli hymy silmissä ja parrakkailla huulilla.
Tuo oppinut ystävä teki anteeksipyynnön helpoksi, ja kun Belotti tuli kotiin, oli lääkäri jo sairaan vuoteen ääressä.
Yhdestoista luku.