Nordwykin Elisabet rouva ja kaupunginsihteeri van Houtin vaimo olivat kumpikin erittäin pyytäneet pormestarin rouvaa kanssansa maalle nauttimaan tuosta ihanasta keväisestä sunnuntaista, mutta Barbaran kehotuksesta huolimatta ei nuori rouva ollut taivutettavissa noudattamaan kutsua.
Hänen puolisonsa lähdöstä oli jo kahdeksan päivää, ja niiden kulku aamusta iltaan oli ollut yhtä hidasta kuin samean veden, joka hollantilaista niittyä leikkaavaa ojaa myöten on matkalla leveämpää jokea kohden.
Uni lähestyy kernaasti nuorten leposijoja ja Mariankin luo se oli jälleen saapunut, mutta auringon noustessa palasi tyytymättömyys ja levottomuus, palasivat sydämentuskat, jotka uni ystävällisellä huolenpidolla oli karkottanut loitommaksi. Maria tunsi, ettei näin ollut oleva, ja että hänen isänsä olisi nuhdellut häntä, jos olisi voinut nähdä hänet tällaisessa mielentilassa.
On olemassa naisia, jotka häpeävät punaisia poskiansa ja viatonta elämäniloa ja joille kärsiminen tuottaa surunvoittoista nautintoa. Näihin naisiin Maria ei suinkaan kuulunut. Hän olisi tahtonut olla onnellinen ja kaikin tavoin hän koetti voittaa takaisin kadottamansa mielenhilpeyden. Pyrkien tunnollisesti täyttämään velvollisuuksiansa hän tuon tuostakin yritti lähestyä pikku Liisan vuodetta; mutta lapsukainen alkoi jo parata, ja huomatessaan jääneensä kahden kesken hänen kanssansa se aina alkoi huutaa Barbaraa, Adriania tai Kerttua.
Lukea koetti Maria myöskin, mutta nuo muutamat kirjat, mitkä hän oli ottanut mukaansa Delftistä, olivat kaikki tyyni hänelle vanhastaan tuttuja, ja hänen ajatuksensa läksivät kulkemaan omia teitänsä, ennenkuin olivat ehtineet kiintyäkään kirjaan.
Vilhelmi toi hänelle uuden motettinsa ja hän ryhtyi sitä harjoittelemaan; mutta voidaksensa tuottaa nautintoa musiikki vaatii koko sydäntä, ja kun Marian mieltä täyttivät niin monet muut seikat, niin sävelet eivät tuottaneet hänelle iloa, ei lohtua.
Kun hän opasti Adriania tämän lukiessa läksyjä, loppui hänen kärsivällisyytensä nykyisin paljoa pikemmin kuin muulloin. Ensimäisenä toripäivänä hän Kertun kanssa läksi torille, noudattaaksensa puolisonsa määräystä ruokavarojen ostamisesta, ja kun hän nyt liikkui ihmistungoksessa torilla, jossa kaupiteltiin paikoin kalaa, paikoin lihaa tai vihanneksia, ja hänelle huudettiin joka taholta: — Pormestarinna, tulkaa tänne! Pormestarinna, minulta sitä saatte! — unohti hän huolet, jotka olivat ahdistaneet hänen mieltänsä.
Hänen itsetuntonsa varttui, kun hän nyt tarkasteli jauhoja, palkohedelmiä ja kuivattuja kaloja, koettaen tinkiä parhaansa mukaan; pitihän Barbaran toki nähdä, että hän osasi tehdä hyviä kauppoja. Kova oli tungos kaikkialla, sillä kaupungin hallitusmiehet olivat antaneet kuuluttaa, että kunkin talon pitäisi uhkaavan vaaran takia joka toripäivänä ostaa runsaasti ruokavaroja. Mutta pormestarin nuorelle, suloiselle rouvalle kaikki, yksin välikaupitsijattaretkin, tekivät tilaa, ja tämäkin tuotti Marialle iloa.
Hilpeänä ja iloisena, kun näet oli parastansa tehnyt, hän palasi kotiin ja meni heti Barbaran luo keittiöön.
Pietarin hyväntahtoinen sisar oli varsin hyvin huomannut, kuinka raskas hänen nuoren kälynsä mieli oli, ja siksi oli hän iloinnut, kun tämä läksi ostoksille. Täytyisihän valikoimisen ja tinkimisen haihduttaa huolia ja tuoda muita ajatuksia mieleen. Tosin tuo varovainen taloudenhoitajatar, joka kyllä kernaasti uskoi Marian omistavan mitä muita hyveitä tahansa, mutta ei vain talonemännälle tarpeellista taitoa ja tarmoa, oli käskenyt Kertun pitää huolta siitä, ettei rouvaa petettäisi. Mutta kun torilla milloin menisi tavaroita kaupaksi kaksi, kolme kertaa enemmän kuin niitä on tarjolla, niin hinnat nousevat, ja siitä johtui, että kun Maria luetteli leskelle, mitä hän mistäkin oli maksanut, huudahti Barbara kerran toisensa perästä: — Mutta, hyvä lapsi, sehän on hirmuista! Tuolla tavoinhan pian tulee keppikerjäläiseksi!