Mariaa kiukustuttivat nuo huudahdukset, jotka asianhaaroihin katsoen enimmäkseen olivat aiheettomia. Mutta hän tahtoi pysyä hyvässä sovussa kälynsä kanssa, ja vaikka hänen olikin vaikea sietää tuota kohtuutonta arvostelua, ei hänen luontonsa kumminkaan olisi sallinut hänen ilmaista suuttumustansa kiivain sanoin. Hän sanoi siis vain hieman kiihtyneenä:
— Tee hyvin ja tiedustele mitä muut emännät ovat maksaneet, ja toru sitten, jos katsot olevan syytä.
Näin sanoen hän läksi keittiöstä.
— Mutta, hyvä lapsi, enhän minä toru lainkaan, huusi Barbara hänen jälkeensä, mutta Maria ei ollut kuulevinaan, vaan nousi nopeasti portaita ylös ja sulkeutui huoneeseensa. Hänen ilomielisyytensä oli taaskin haihtunut kerrassaan.
Sunnuntaina Maria meni kirkkoon. Päivällisen jälkeen hän pani ensin liinareppuun eväitä Adrianille, jonka piti lähteä venematkalle muutamien toverien kanssa, sitten hän istuutui huoneensa akkunaan. Muhkeita herroja, niiden joukossa monta neuvoston jäsentä, käveli ohitse juhlapukuisine vaimoineen ja lapsineen. Kukkavihkot povella vaelsi tyttösiä käsi kädessä, parittain tai kolmittain, kanavan viereistä tietä pitkin kaupunginportille päin, jossa aiottiin tanssia. Siivosti, silmät sävyisästi maahan luotuina, he kulkivat ohitse, mutta monen kasvot punehtuivat ja moni voi töin tuskin pidättää punaisia huuliansa menemästä nauruun, kun nuorukaiset, jotka hilpeinä ja säännöttömissä parvissa seurasivat tasaisesti astelevia neitosia kuin nopealiikkeiset kalalokit laivaa, laskivat pilapuheita tai kuiskailivat tyttösille sellaista, mikä ei ollut aiottu muiden kuultavaksi. Iloisilta ja huolettomilta näyttivät kaikki, jotka kiiruhtivat kaupunginportille päin, ja jokaisen kasvoista voi huomata hänen odottavan saavansa viettää hauskoja hetkiä ulkona raittiissa ilmassa päivänpaisteisilla niityillä. Mariastakin olisi ollut miellyttävää tuolla ulkona, mutta mitäpä hän siellä vierasten keskellä, yksinäisenä ja suruissaan muiden iloitessa! Talojen varjot olivat hänestä tänään synkemmät kuin koskaan muulloin, kaupunginilma tavallista ummehtuneempaa, ja hänestä tuntui siltä kuin kevät olisi saapunut ilahduttamaan kaikkia muita ihmisiä, aikuisia ja lapsia, vanhoja ja nuoria, mutta ei vain häntä.
Achtergrachtin vierellä olevien rakennusten ja puiden varjot alkoivat jo käydä pitemmiksi ja kattojen yläpuolella värähteleviin kullankellerviin auringonsäteisiin sekoittui jo vienoa punaa, kun Maria kuuli ratsastajan lähestyvän. Hän oikaisihe suoraksi ja hänen sydämensä sykki kiivaasti. Toisin tahtoi hän nyt ottaa Pietarin vastaan kuin muulloin; hänen täytyi olla rehellinen ja antaa miehensä tuntea, mitä hänen mielessänsä liikkui, ja ettei heidän suhteensa voinut pysyä ennallaan; miettipä hän jo valmiiksi sanojakin, joilla ilmaisisi ajatuksensa. Silloin pysähtyi ratsu oven eteen. Maria meni akkunaan ja näki, kuinka hänen puolisonsa hypähti hevosen selästä ja katsahti iloisesti ylös hänen huoneeseensa. Maria ei tervehtinyt häntä, mutta hänen sydämensä pakotti hänet miehensä luokse. Kaikki tuumat, kaikki mietteet unohtuivat, ja nopein askelin kiiruhti hän käytävää pitkin portaille. Mutta Pietari oli jo ehtinyt eteiseen ja Maria huudahti hänen nimensä. — Lapseni, Maria, siinähän olet! kajahti hänelle vastaan, ja reippaasti kuin nuorukainen kiiruhti hänen puolisonsa portaita ylös, saavutti hänet niiden yläpäässä ja sulki hänet syliinsä kiihkeän hellästi.
— Vihdoin, vihdoin ollet jälleen luonani! huudahti Pietari riemuisasti ja suuteli Marian silmiä ja tuoksuvia hiuksia. Tämä oli kietonut kätensä lujasti hänen kaulaansa, mutta Pietari irroitti ne, sulki ne omiinsa ja kysyi:
— Ovatko Barbara ja Adrian kotona?
Maria pudisti kieltävästi päätänsä.
Silloin Pietari naurahti, kumartui hieman, otti hänet kuin lapsen syliinsä ja kantoi hänet huoneeseensa. Samoin kuin liekki sytyttää palavan talon vieressä kasvavan ihanan puun, vaikka sitä on koetettu suojella valamalla kylmää vettä sen ylitse, niin valtasi nyt Mariankin lämpö, joka ilmeni hänen puolisonsa tunteissa, huolimatta hänen päivämääriä hautomastaan tuumasta, että ottaisi hänet kylmästi vastaan. Hän iloitsi sydämensä pohjasta siitä, että Pietari taas oli hänen luonansa, ja uskoi kernaasti, kun tämä hellin sanoin kertoeli, kuinka raskas eronaika hänestä oli ollut, kuinka hän oli kaivannut Mariaa ja kuinka Marian kuva oli väikkynyt hänen edessänsä, vaikka häneltä muutoin puuttui taito kuvailla mielessänsä poissaolevaa henkilöä.