"Ei, ei, se soveltuu hyvin meritappeluksi", naureskeli kuningas, ja kun hän tunki taiteilijan syrjään, niin tämä innostuneena kuninkaan omituisesta vilkkaudesta huitasi häntä hiljaa olkapäähän palettikepillä.
Silloin kuningas vavahti, hänen poskensa ja huulensa kalpenivat, pieni ylpeä vartalo suoristui ja tuossa tuokiossa oli inhimillisesti vapaa käytös muuttunut luoksepääsemättömäksi, jääkylmäksi arvokkaisuudeksi.
Moor ymmärsi mitkä tunteet liikkuivat hallitsijan sielussa.
Hän tunsi kauhistuksen värähdyksen, mutta hänen tyyni mielensä ei kadottanut tasapainoansa ja ennenkuin loukattu hallitsija ehti ilmaista suuttumustaan sanoilla, sanoi hän pikaisesti ja ikäänkuin jotakin olisi tapahtunut josta tuskin kannatti puhuakaan:
"Taiteilijatoverien kesken sattuu kummallisia seikkoja. Maalari-taistelu on loppunut! Alkakaa meritaistelu, Teidän majesteettinne, taikka vielä paremmin, sovittakaa suupieleen enemmän suloa ja hienoutta. Oppilas on erittäin epä-onnistunut leukaa maalatessaan; mutta sille loukkauskivelle olisi taitavammatkin voineet tarttua. Ja nämä silmät! Ehkä ne kerran ovat noin kiiltäneet, mutta olemmehan siitä yksimieliset, että muotokuvan ei pidä esittää alkuperäistä henkilöä jonakin vissinä silmänräpäyksenä, jonkun vissin tunteen valtaamana tai jotakin vissiä toimintaa suorittaessa, vaan että muotokuvan tulee näyttää loppusumman kuvatun henkilön koko tekemisestä ja ajattelemisesta, hänen mielentilastaan ja toimintatavastaan. Kuningas Filipistä, kun hän miettii monimutkaisia valtiollisia selkkauksia, tulisi mieltäkiinnittävä historiallinen maalaus, mutta ei mikään muotokuva —"
"Eipä suinkaan", sanoi kuningas matalalla äänellä, "muotokuvan tulee kääntää sisäpuoli ulospäin; minun kuvastani pitää myös nähdä, miten sydämestään Filip rakastaa taidetta ja taiteilijoitaan. Minä pyydän sinua, suurta mestaria, enkä itseäni, monen puuhan rasittamaa taiteen harrastaja-hutilusta, parantamaan nerokasten oppilasten töitä!"
Näiden sanojen ääntämisessä oli jotakin imartelevan äitelää ja tämä ei jäänyt maalarilta huomaamatta.
Filip oli jo kauvan sitte oppinut mestariksi teeskentelemisessä, mutta
Moor tunsi hänet perinpohjin ja osasi lukea ihmisten sydämistä.
Kuninkaan puhetapa häntä kauhistutti enemmän kuin myrskyisä kiukun purkaus. Sillätavoin hän puhui ainoastaan salatessaan mikä hänen sisässään kuohui. Sen lisäksi tuli vielä yksi asia. Alankomaalainen oli tahallaan alkanut keskustelun kaunotaiteesta ja tuskinpa oli koskaan ennen tapahtunut, ettei Filip olisi hyväksynyt hänen sanojaan. Lyöntiä tuskin tuntui, mutta majesteetti ei suvainnut ollenkaan kajoamista.
Filip ei tällä kertaa tahtonut rikkoa hyvää sopua taiteilijan kanssa, mutta hän kätki mieleensä, mikä hänelle oli tapahtunut ja voi taiteilijaa, jos hallitsija synkeällä hetkellä sattui muistamaan sitä solvausta, joka tässä oli häntä kohdannut! Jo kaikista heikoinkin isku tuon tyyneesti hiipivän tiikerin kynsistä taisi tehdä syviä ja kuolettavia haavoja.