Niin ylpeän ylenkatseellisena, niin nyreänä ja äreänä kuin nyt ei oltu Filipiä nähty moniin aikoihin. Kokeneet hovimiehet huomauttivat, että hänen majesteettinsa piti päätään tavallista enemmän takakenossa ja he väistyivät hänen tieltään. Hän astui ikäänkuin kattomaalauksia tutkien, mutta ei mikään kuitenkaan jäänyt häneltä huomaamatta, mitä hän tahtoi nähdä ja huomatessaan Moorin, nyökkäsi hän armollisesti ja hymyili silmänräpäyksen hänelle lempeästi, mutta ei viitannut häntä luoksensa niinkuin tavallisesti.
Tämän huomasivat sekä maalari että Sofonisba, joka edelliseltä oli saanut tietää, mitä oli tapahtunut.
Moor luotti häneen niinkuin itseensä ja tyttö ansaitsikin hänen luottamuksensa.
Älykäs italialainen neito oli jo alusta alkaen ollut levoton samoin kuin Moor, ja kun kuningas oli mennyt toiseen huoneeseen, viittasi Sofonisba Moorille ja keskusteli kauvan hänen kanssaan akkunan pieluksessa. Moorin piti pitää kaikki valmiina lähtöä varten ja Sofonisba suostui tarkkaavana pitämään vaarin varottaakseen aikanansa häntä.
Yö oli jo enemmän kuin puolivälissä kun Moor palasi valtiorahastontaloon.
Siellä hän antoi unisen palvelijan mennä levolle, astuskeli itse levottomana edestakaisin ja siirsi sitte Ulrikin maalaaman Sofonisban kuvan lähemmäksi uuninhyllyä, jossa paloi monta vahakynttilää tukevissa jaloissa.
Tuo kuva oli hänen ystävättärensä eikä se kuitenkaan ollut hän. Mikä kuvasta puuttui, sitä — niin, kuningas oli oikeassa — sitä ei poika voinut käsittää.
Sitä ei kykene esittämään, jota itse ei kykene käsittämään.
Mutta Filipin moite oli kuitenkin ollut liian ankara. Muutamalla harvalla siveltimen vedolla hän luuli voivansa tämän kuvan muuttaa sellaiseksi, että se esitti täydellisesti sen rakkaan tytön, josta eroaminen tuntui hänestä sanomattoman vaikealta.
"Jo olen enemmän kuin viisikymmenvuotias", ajatteli hän ja alakuloinen hymy leikitteli hänen suunsa ympärillä, "enemmän kuin viisikymmenvuotias, vanha puoliso ja isä, ja kumminkin — kumminkin — kotona hyvä ravitsevainen leipä, Jumala sitä siunatkoon ja ylläpitäköön! Voi miten ihmissydän kuitenkin kauvan säilyttää luonnolliset taipumuksensa! Ehkäpä rakkaus on elämän ydin — jos se kuivaa, niin puukin lakastuu!"