Yhä miettien oli Moor ottanut paletin ja maalannut lyhyitä tuskin huomattavia siveltimen vetoja kuvan suupieliin, silmiin, hienoihin sieramiin; — mutta nämä muutamat piirteet olivat oppilaan työlle antaneet suloa ja henkistä sisällystä.
Kun hän viimein nousi työn äärestä ja katseli tekoansa, täytyi hänen hymyillä ja kysyä itseltään miten oli mahdollista niin vähillä keinoilla kuvata korkeinta mitä ihmisellä on, henkeä ja sielua. Molemmat näkyivät katsojalle näistä piirteistä. Mestarilla oli vallassaan oikeat sanat ja niiden avulla hän kankealle ja kömpelölle lauselmalle oli antanut ajatuksen ja sisällyksen.
Seuraavana aamuna Moor tapasi Ulrikin seisomassa Sofonisban kuvan edessä. Oppilaan uni ei ollut levollisempi kuin mestarinkaan, sillä Ulrikki oli tehnyt teon, joka kovasti painosti hänen mieltänsä.
Edellisenä päivänä tahtomattansa jouduttuaan näkemään tuon harvinaisen tapauksen työhuoneessa, oli Ulrikki lähtenyt ratsastusretkelle Sanchezin kanssa ja sen jälkeen oli hän mennyt oppitunnille maisterin luo. Ulrikki puhui tosin jo melkoisen esteettömästi espanjankieltä ja vähän italiankin kieltä, mutta Kochel oli osannut niin hauskuuttaa häntä, että hän yhä edelleen muutaman kerran viikossa kävi hänen luonaan.
Tällä kertaa ei tullut mitään kielen kääntämisestä, sillä maisteri oli ensin ystävällisesti torunut häntä kauvan poisjäämisestä ja sitte kun oli sattunut puhe Ulrikin edistymiseen maalaustaidossa ja kun puheltiin Moorista, niin maisteri säälien oli kysynyt oliko totta mitä huhupuhe kertoeli, ettei kuningas pitkään aikaan ollut käynyt hänen luonaan ja että mestari oli joutunut epäsuosioon.
"Joutunutko epäsuosioon!" oli Ulrikki iloisesti huudahtanut. "Niinhän ne ovat kuin kaksi veljestä! Tänään he painiskelivat keskenään ja mestari kaikessa ystävyydessä hänen majesteettiaan huitasi palettikepillä. Mutta; mikä hölmö olenkaan, kun tässä siitä puhun! — Lupaattehan, että ette kellekään siitä puhu."
"Huitasi häntä kepillä, sanotte!" oli Kochel matkinut äänekkäästi nauraen. "Kas tässä käteni ja vakuutukseni, etten siitä juttele. Mutta varokaa itse, Navarrete, siitä lörpöttelemästä. Tuo hullunkurinen temppu voisi mestarille tuottaa huonot seuraukset. Mutta suokaa anteeksi; minun täytyy pyytää teitä lähtemään pois, sillä minulla on paljon kirjotettavaa lahjain jakajan luona."
Maisterin luota oli Ulrikki lähtenyt suoraa tietä kotiin ja sisälle atelieeriin. Hänet oli vallannut ajatus, että hän oli ajattelemattomasti menetellyt, jopa tehnyt pahan työn jo ennenkun hän oli puhunut suunsa puhtaaksikaan ja tuo ajatus kiusasi häntä sitte yhä enemmän. Jos Kochel, joka kuitenkin oikeastaan oli vaan halpa ihminen, juoruaisi tuon asian, niin mihin vaaraan Moor joutuisikaan hänen petoksensa kautta! Ulrikki ei yleensä ollut mikään kielikello, mutta nyt hän oli unhottanut kaiken varovaisuuden ainoastaan saadakseen kerskailla mestarinsa toverillisesta seurustelusta kuninkaan kanssa.
Levottomasti nukuttuaan yön hän ensi työkseen oli asettunut katselemaan Sofonisban muotokuvaa ja tämä oli vastustamattomalla lumousvoimalla vetänyt puoleensa hänen huomionsa ja hurmannut hänet tenhovoimallaan.
Oliko tämä tosiaankin sama kuva, jonka hän oli maalannut?