Hän tunsi jokaisen siveltimen vedon. Ja kumminkin! — — Nämä miettiväiset silmät, tämä valaistus korkealla otsalla, nämä hienot huulet, jotka näyttivät ikäänkuin juuri aukenevan, joista ei voinut arvata, sanoisivatko ne leikillisen vai vakavan sanan — niitä hän ei ollut maalannut, hän ei olisi ikinä onnistunut niitä näin esittämään. Hän tunsi mieltään ahdistavan. Oliko onni, joka tavallisesti jätti hänet omiin hoteisiinsa silloin kun hänen työnsä oli kysymyksessä, tällä kertaa auttanut häntä? Vielä edellisenä iltana, kun hän meni levolle, oli muotokuva ollut aivan toisellainen. Moorin tapa ei ollut koskaan maalata kynttilän valolla; hän oli kuullut hänen myöhään palajavan kotiin, ja nyt — — nyt — —
Näistä mietteistä hänet herätti taiteilija. Tämä oli jo kauvan mielihyvällä katsellut kaunista poikaa, joka yhä enemmän oli kehittynyt nuorukaiseksi ja joka nyt seisoi maalauksen edessä ikäänkuin ihmetyön lumoomana. Ja hän käsitti mitä tällä hetkellä tapahtui heräjävässä taiteilijan sielussa, sillä samallaista oli hän itse kokenut vanhan opettajansa Schorelin luona.
"No, kuinka sinun laitasi on?" kysyi Moor tyynesti niinkuin tavallisesti aina, ja laski kätensä hämillään olevan oppilaan käsivarrelle. "Työsi näyttää sinua erittäin miellyttävän!"
"Se on — — — en tiedä — —" änkytti Ulrikki. "Minusta näyttää kuin se eilispäivän jälkeen — —"
"Niin usein tapahtuu", keskeytti mestari hänen puheensa. "Jos joku asiaan ryhtyy täydellä todella ja itsekseen ajattelee: taide on minulle kaikki, sen ulkopuolella ei ole mitään muuta kuin häiritsevää turhuutta, silloin häntä näkymättömät voimat auttavat ja kun hän aamulla jälleen näkee, mitä hän edellisenä päivänä oli tehnyt, niin hän luulee ihmeen tapahtuneen."
Nämä sanat kuullessaan Ulrikki sekä kalpeni että punastui. Viimein hän ravisti päätään ja lausui hämillään:
"Niin, mutta nämä varjot suupielissä — näettekö? ja tämä valaistus otsalla ja tuossa — katsokaa vaan tässä nenässä, sieramien sivuilla — niitä minä ihan varmaan en ole tehnyt — —"
"Ne eivät ole hullumpia, minun mielestäni", keskeytti Moor hänen puheensa. "Mitä ystävälliset henget sinulle tekevät yöllä, sen opit Antwerpenissä maalaamaan keskellä päivää, milloin hyvänsä."
"Antwerpenissä, sanotte?"
"Me valmistaudumme jo tänä päivänä lähtöä varten. Se on tehtävä kaikessa hiljaisuudessa. Kun Isabella on poissa, niin sinä panet kokoon parhaat tavarasi pieneen matkalaukkuun. Kenties matkustamme täältä salaisesti; olemme jo tarpeeksi kauvan olleet Madridissa. Pidä itsesi valmiina lähtemään millä hetkellä hyvänsä. Ei kukaan, kuuletkos, ei yksikään ihminen, eivät edes palvelijatkaan saa aavistaa mitä on tekeillä. Minä tunnen sinut, ettet ole lavertelija."