Ulrikki oli iloissaan arpiensa tähden, sillä puisen pukin seljässä, espanjalaisen saappaan likistäessä, piikkien pistellessä, kulmikkaalla penkillä viruessaan, rautaisen kauluksen kiristäessä, ja tukehuttava kidutuslakkikin päässä oli hän kestävänä ollut mainitsematta kenen avulla ja mihin mestari oli päässyt pakenemaan.
Tulkoot vaan takaisin, polttakoot tai seivästäkööt hänet; häneltä he eivät ihan varmaan saisi ikänä tietää mitään! Hän tuskin tiesi olevansa oikeutettu saamaan anteeksi; mutta hän tunsi sovittaneensa mitä oli rikkonut.
Ja nyt hän taas taisi ajatella menneisyyttä. Pyhällä neitsyellä oli taas hänen äitinsä näköiset kasvonpiirteet; hänen isänsä, Ruth, Pellicanus ja Moor katselivat taas häntä ystävällisinä kasvoihin. Mutta kirkkain valo loisti hänen sieluunsa vankilan pimeässä yössä kun hän ajatteli taidettansa ja viimeistä työtänsä. Se oli hänen silmäinsä edessä ilmielävästä selvänä ikäänkuin maalattuna vaatteelle, piirre piirteeltä ja hän piti itseänsä onnellisena kun hän oli voinut sen esittää, ja hän olisi vaikka uudestaan, kahdestikin mennyt kidutuskamariin jos hän sen kautta olisi saanut varmuuden siitä, että hän kykeni tekemään useampia taideteoksia, saman vertaisia, ehkäpä vielä jalompia ja kauniimpiakin kuin tämä.
"Taide, taide!" Ehkä se olikin oikea sana, ja jollei niin ollut, niin se kumminkin oli korkein, kallisarvoisin, ihanin elämässä ja sen rinnalla kaikki muu näytti vähäiseltä, viheliäiseltä ja kuihtuneelta. Milläpä muulla sanalla kuin tällä Jumala olisi luonut mailman, ihmiset, eläimet ja kasvit? Tohtori oli usein sanonut jokaista kukkaa, joka kovakuoriaista taideteokseksi, ja Ulrikki ymmärsi nyt täydellisesti hänen ajatuksensa ja hän voi mielessään kuvata kuinka kaikkivaltias luomishalulla ja muodostamiskyvyllä, joka oli ainoastaan suurimmalla kaikista taiteilijoista, oli kuvannut tähtisikermäin jättiläiskuvat, kuinka hän taivaalle oli antanut loistavan sinisen pohjavärin, oli vuorille antanut niiden huiput ja kaarevuudet, oli lahjottanut muodon ja värin kaikelle mikä juoksee, matelee, lentää, viheriöitsee ja kukkii sekä ihmiselle lahjottanut ihanimman, oman kuvansa mukaan.
Miten ihmeellisiltä näyttivätkään hänestä Jumalan työt pimeän vankilan yksinäisyydessä, ja jos kerran mailina oli niin ihana, niin se oli hänen taideteoksensa!
Taivas ja maa eivät tunteneet mitään sanaa, joka olisi suurempi, mahtavampi ja sai aikaan enemmän ihanaa kuin taide. Mitä olivatkaan sen lahjojen rinnalla onnen vaivaiset petolliset antimet: kirjavat vaatteet, maustettu ruoka, loistavat huoneet ja houkuttelevat silmäykset kauniista silmistä, jotka hymyilevät jokaiselle, joka heitä miellyttää! Ne eivät ole minkään arvoiset sen avun rinnalla, jonka taide lahjottaa harjottajalleen hänen iloisen työnsä ohella. Mieluummin, tuhannen kertaa mieluummin syö kerjättyä leipää, jos taiteessa saavuttaa jotain suurta, kuin herkuttelee onnessa!
Värejä, värejä, vaatetta ja kuvattava mallihenkilö sellainen kuin Sofonisba ja edistystä taiteen valtakunnassa! Sitä hän toivoi, se sai hänet niin innokkaasti, intohimoisella kaipuulla janoamaan pelastusta, vapautta. Kului kuukausia ja niiden ajalla Ulrikki nopeasti kypsyi ikäänkuin vuosia olisi mennyt, mutta niiden kuluessa hänen taipumuksensa vetäytyä itsekseen paatui jäykäksi erakkomaisuudeksi.
Vihdoin koitti se päivä, jolloin markiisitar Romeron vaikutuksesta vankilan ovet hänelle avattiin.
Hänelle tuiman lyhyesti annettiin käsky seuraavassa kuulustelussa jättämään itsepintainen äänettömyytensä ja ilmotettiin äkkiä, että hän oli vapaa. Vanginvartija irrotti hänen kahleensa ja auttoi häntä vaihettamaan vanginpuku niihin vaatteisiin, joihin puettuna hän oli otettu kiinni; sitte naamioidut henkilöt viskasivat säkin hänen päähänsä ja veivät hänet portaita ja pihamaita, sannotettuja teitä ja nurmea kasvavia ruohostoja myöten pieneen pihaan autiossa talossa jossakin etukaupungissa. Sinne he jättivät hänen ja pian hän oli päänsä vapauttanut peitosta. Kylläpä häneltä maistui hyvälle Jumalan raitis ilma; miten iloisena ja kiitollisena kohosikaan hänen rintansa! Hän ojenteli käsivarsiaan niinkuin lentoon lähtevä lintu, painoi sitten kätensä otsaansa vastaan ja syöksi viimein pihasta ulos kadulle ikäänkuin häntä toistamiseen olisi ajettu takaa.
Ohikulkijat katselivat hänen jälkeensä ravistaen päätänsä ja hän olikin kummallisen näköinen, sillä ne vaatteet, joihin puettuna hän oli muutamia kuukausia sitte lähtenyt pakoon, olivat Avilasta paluumatkalla pahoin turmeltuneet. Hattu oli matkalla joutunut, hukkaan eikä hän saanut toista sijaan, mansetit ja kaulus, jotka kuuluivat hänen pukuunsa, puuttuivat tykkänään, tuuhea vaalea tukka riippui epäjärjestyksessä kaulalla ja ohimoilla, hänen terveet nuoret kasvonsa olivat tulleet kapeammiksi, silmät näyttivät entistään suuremmilta ja vankeusajalla oli pehmeä parta kasvanut leukaan ja huulille.