Jo Avilassa pantiin hänelle säkki päähän. Sitä avattiin ainoastaan silloin, kun hänelle annettiin vettä juoda ja leipää hengen pitimiksi. Köytettynä kaksipyöräisille kärryille, joiden eteen oli valjastettu muuliaasit, hän kivien ja kantojen yli kuljetettiin Madridiin.
Puoleksi tukehtuneena, ryskytettynä ja kolhittuna, tuskin kykenevänä ajattelemaan tai puhumaankaan luuli hän pimeässä menehtyvänsä, epäili menettävänsä henkensä ja kuitenkaan ei hetkiseksikään tainnoksiin vaipuminen armahtanut hänen tuskiaan, vielä vähemmin häntä armahti mikään sääliväinen ihmissydän.
Viimein hänen siteensä irrotettiin ja hän vietiin, vieläkin pää peitettynä, pieneen pimeään huoneeseen.
Siellä hänen päästään otettiin säkki pois, mutta hän sidottiin uusilla kahleilla.
Kun hän jäi yksin ja ajattelu- sekä miettimiskyky oli palannut, tunsi hän itsensä vakuutetuksi, että hän oli joutunut inkvisitioonin vankilaan. Tällaiset olivat kosteat muurit, puiset penkit, ikkunan-aukot katossa, joista hän oli kuullut puhuttavan. Pian hän sai kokea, että hänen aavistuksensa oli oikea.
Kahdeksan päivää sallittiin hänen nauttia ruumiillista lepoa, mutta tämän kauhean viikon kuluessa hän ei lakannut itseänsä soimaamasta petturiksi ja sadattelemasta kohtaloa, joka nyt toisen kerran käytti häntä välikappaleena syöksemään ystävää ja hyväntekijää perikatoon. Hän sadatteli itseään ja ajatellessaan sanaa, "onnea, onnea", puri hän hammasta pilkallisesti ja pusersi nyrkkiänsä.
Hänen nuori sielunsa oli aivan katkeroitunut ja ikäänkuin pois suunniltaan. Hän ei nähnyt mitään pelastusta, ei toivoa, ei lohdutusta. Hän koetti rukoilla Jumalaa, Jeesusta Kristusta, pyhää neitsyttä, pyhimyksiä, mutta kaikki he olivat hänen silmissään kasvojen piirteet kuolleina ja liikkumatta, käsivarret halvattuina. Hänelle, joka oli vaan luottanut onneen ja toiminut kuin mieletön, hänelle heillä ei ollut mitään sääliä, hänen puolestaan ne eivät tahtoneet kättänsä nostaa.
Mutta pian palasi hänen vanha elämänvoimansa ja sen mukana rohkeutta kohottaa sieluansa rukoukseen. Hän sai sen takaisin kuulustelussa, kidutuspenkillä.
Viikkoja ja kuukausia kului. Hän istui yhä vaan kosteassa vankilakomerossa, kahleissa, ravintona vettä ja leipää, kuolema silmäin edessä; mutta terve, reipas ja voimakas tahto pysyä hengissä oli vallannut nuorukaisen, joka nyt oli tullut sovintoon itsensä kanssa. Kidutuslavalla hän oli saanut takaisin oikeuden pitää kunniassa itseään ja hankkia itselleen mestarin palkinnon ja kiitoksen, hänen elossa olevien ja kuolleiden ystäviensä hyväksymisen.
Vielä kirvelivät haavat hänen mäsäksi piiskatuissa raadelluissa käsissään ja jaloissaan. Lääkäri oli niitä katsellut ja ihmeissään ravistanut päätään kun ne paranivat.