Niin sydämen pohjasta tuskin lie toinen ihminen vielä rukoillut toisen onnen puolesta kuin Sofonisba Anguisciola tänä ehtoona rukoili Alkazarin komeassa rukouskappelissa. Ja don Fabbrizion morsian rukoili myös rauhaa ja lepoa omalle sydämelleen sekä voimaa unhottaakseen ja tehdäkseen mikä oli hänen velvollisuutensa.
Yhdeksästoista luku.
Puoli tuntia ennen sydänyötä mestari nousi matkavaunuihin ja Ulrikki istui andalusialaisen ratsun selkään. Moor oli syvästi liikutettuna jo atelieerissa ottanut jäähyväiset suojatiltaan, oli antanut hänelle kukkarollisen kultakolikolta matkarahaksi ja aavistamattomia tarpeita varten ja sanonut että poika Flanderin maakunnassa hänen luonansa aina löytäisi kodin, isällisen ystävän, rakkautta ja opetusta.
Don Fabbrizion palatsin edustalla mestari nousi vaunuista; vähän ajan kuluttua sen jälkeen Ulrikki meluisasti paiskasi kiinni vaunujen oven ja huusi sitte "aja!" ajurille, joka usein oli yön aikanakin ollut Mooria kyyditsemässä kun tämä aavistamatta oli saanut kutsun saapua johonkin kuninkaan huvilinnaan.
Kaupungin portilla vahti pysähdytti heidät, mutta vahti tunsi suosikin ja hänen vaaleatukkaisen oppilaansa ja sen vuoksi hän Ulrikin pyytäessä mestarille vapaata kulkua sen myönsi ja sitte mentiin eteenpäin; ensin nopeasti, myöhemmin sallittiin hevosten tarpeen mukaan levätä. Ajurille hän sanoi, että Moor jo toisessa majatalossa oli noussut pois ja että hänen muka piti ratsastaa hänen majesteettinsa kanssa Avilaan. Siellä Moor muka tahtoi jatkaa matkaa vaunuissa.
Koko matkalla Ulrikki ei ajatellut sanottavasti ollenkaan itseään, mutta sitä enemmän mestaria. Jos takaa-ajajat lähtisivät liikkeelle seuraavana aamuna hänen lähdettyään ja ajaisivat häntä takaa jättäen don Fabbrizion seurueineen rauhassa kulkemaan, niin Moor jo nyt voisi olla pelastunut. Hän tunsi niiden kaupunkien nimet, jotka olivat Valenciaan menevän tien varrella ja ajatteli: Nyt hän on siellä saakka; nyt hän ehkä jo on siellä; tällä kertaa hänen jo täytyy olla Taranconin tienoilla.
Ehtoolla saavuttiin kuuluisaan Avilan linnoitukseen, jossa hän sopimuksen mukaan sai jättää vaunut ja koettaa omin päin päästä pakoon. Tie kulki halki kaupungin, jota ympäröi korkeat muurit ja syvät vallihaudat. Ei ollut mitenkään mahdollista sitä kiertää ja kuitenkin oli nostosilta jo hinattu ylös ja portti suljettu: sentähden hän rohkeasti huusi vahtimiestä ja näytti passinsa.
Eräs upseeri tahtoi nähdä maalarin. Ulrikki vakuutti hänen tulevan jälestäpäin, mutta sotilas ei siihen tyytynyt vaan käski hänet nousemaan alas hevosen seljästä ja tulemaan linnan päällikön luo. Silloin Ulrikki kannusti andalusilaista ratsuansa ja yritti paeta samaa tietä kuin hän oli tullutkin. Mutta tuskin oli hevonen lähtenyt liikkeelle ennenkun pyssyn laukaus pamahti ja kaatoi hevosen kuoliaana maahan. Ratsastaja raahattiin takaisin vankina ja otettiin kiduttamalla tutkittavaksi.
Sellainen epäluulo oli heti syntynyt, että hän oli tappanut Moorin ja anastanut hänen rahansa, sillä hänellä löydettiin kukkaro täynnä kultarahoja. Sillävälin kun hänet pantiin rautoihin, saapuivat alguaciilit Avilaan.
Uusi tutkimus alkoi ja nyt seurasi koettelemus toisensa jälkeen, tuska tuskan perästä.