Valtion rahastohuoneen edustalla oli kauniin Carmenin isän, vanhan Santon asemasta lihavan puoleinen nuorehko portinvartija, joka äreästi käski Ulrikin mennä tiehensä.
Portinvartija ärisi, ettei mestari Moor ollut siellä enää pitkään aikaan oleskellut; herrojen taidemaalarien takin hihoista ei tavallisesti paita pilkistele ja jollei Ulrikki korjaisi luitansa, niin uhkasi portinvartija ottaa hänet kiinni ja toimittaa vankilaan, josta tuommoinen luultavasti oli karkuun päässyt.
Suuttuneena ja ylpeänä Ulrikki sinkahutti takaisin portinvartijan loukkaavat sanat, sillä hän ei ollut enää sama taipuvainen nöyrä poika kuin ennen ja pian riita sai vakavan muodon.
Silloin rahastohuoneen portista tuli ulos komea nainen, huolellisesti puettuna lähteäkseen kävelylle, mäntillä nostettuna hiuskiharoille, kranaattipuun kukka hiuksissa ja toinen rinnassa. Löyhytellen viuhkallaan ja astua sipsutellen heilutteli tämä itseään sinne tänne kuin västäräkki pikku kenkiensä korkeilla koroilla ja tuli suoraan riiteleviä kohti.
Ulrikki tunsi hänet heti: sehän oli Carmen, kaunis kultalanka-ompelijatar, jonka hän oli kohdannut simpukkaluolassa, puistossa; tätä nykyä hän oli uuden portinvartijan vaimona ja hänen miehensä oli samalla tyttären kanssa perinyt isävainajan toimenkin.
"Carmen!" huudahti Ulrikki, huomattuaan tuon pulskan naisen ja lisäsi sitte luottavaisesti: "tämä neiti tuntee minut."
"Minäkö?" kysyi nuori rouva nyrpistäen nenäänsä katsellessaan pian kasvaneen nuoren miehen huonoa pukua. "Kuka te olette?"
"Mestari Moorin oppilas Ulrik Navarrete; ettekö enää tunne minua?"
"Minä, minäkö? Te varmaan erehdytte!"
Näin sanoen hän läiskähyttäen löi kokoon viuhkansa ja astua sipsutteli edelleen.