Ulrikki kohautti olkapäitään ja kääntyi sitte portinvartijan puoleen kohteliaammin kuin ensi alussa, ja tällä kertaa hän saavuttikin tarkotuksensa, sillä taidemaalari Coellon palvelija tuli juuri ulos valtiorahaston huoneesta ja näytti mielellään suostuvan ilmottamaan hänet isännälleen, joka tätä nykyä hovimaalarina asui Moorin entisissä huoneissa.
Ystävällisen Pablon mukana seurasi Ulrikki palatsiin ja joka askeleella, jonka hän astui, täytyi hänen ajatella mestaria ja menneitä aikoja.
Kun hän vihdoin oli tullut eteiseen ja viereisessä huoneessa valmistettavan tuoreen öljyvärin haju sattui hänen nenäänsä, niin hän sitä haisteli yhtä suurella nautinnolla kuin hän tunti takaperin oli haistellut kauvan kaipaamaansa raitista ilmaa.
Minkähänlaista vastaanottoa hän uskalsi odottaa? Kuinka helposti hovimaalari täisikään hävetä ja karttaa, ettei joutuisi tekemisiin epäsuosioon joutuneen Moorin suosikin ja oppilaan kanssa. Coello oli aivan toisellainen mies kuin mestari Moor; hetken lapsi, erilainen joka päivä. Toisen kerran ylpeä ja luotansa torjuva, toisen kerran iloinen ja hurja velikulta, joka oli laskenut leikkiä ja riehunut lastensa sekä hänenkin kanssaan niinkuin vertaisensa kanssa konsanaan. Entä jos hän juuri tänään — — Mutta Ulrikilla ei ollut pitempää aikaa semmoisille ajatuksille, sillä muutamia minuuttia sen jälkeen kuin Pablo oli hänet jättänyt, paiskattiin ovi auki ja Coellon koko perhe riensi iloissaan häntä vastaan ja kaikkien etupäässä Isabella. Sanchez seurasi hänen kintereillään, sen jälkeen tuli mestari ja hänen jälessään hänen kömpelösti liikkuva melkoisen lihava puolisonsa, jota Ulrikki vaan harvoin oli ennen nähnyt, koska rouva oli tottunut päiväkaudet loikomaan sohvalla pienen sylikoiransa kanssa. Viimeisenä tuli holhojatar Catalina suu puoleksi happamen näköisessä hymyssä.
Sen vuoksi se vastaanotto, jonka Ulrikki toisilta sai, olikin sitä iloisempi ja sydämellisempi.
Isabella laski kätensä hänen käsivarrelleen ikäänkuin hän olisi tahtonut koetella oliko tämä tosiaan Ulrikki, mutta ravisti kuitenkin päätään häntä katsellessaan ikäänkuin hänen edessään olisi ollut jotain vierasta. Sanchez häntä syleili ja pyöräytti ympäri, isä puristi hänen kättään lausuen paljon ystävällisiä sanoja, ja äiti kääntyi hoitajattaren puoleen huudahtaen:
"Voi pyhä neitsyt, mikä on tullutkaan siitä kauniista pojasta! Mene, Catalina, heti keittiöön mestari Diegon luo ja käske hänen asettamaan pöydälle ruokaa ja juomaa!"
Viimein kaikki hänet vetivät sisälle huoneeseen. Siellä äiti heti jälleen heittäysi sohvalle, mutta toiset alkoivat kysellä häneltä koko joukon ja antoivat hänen kertoa, miten hänelle oli käynyt, mistä hän oli tullut ja paljon muuta.
Hän ei enää ollut nälissään, mutta rouva Petra vaati hänet kertoessaan istumaan hänen sohvansa viereen ja syömään kokonaisen paistetun kanan.
Jokaisen kasvoista näkyi osanottavaisuutta, hyväksyvää suosiota, sääliä ja viimein isä sanoi: